Rokoff puolestaan ajatteli enemmän pakoonpääsyä kuin mitään muuta. Hän olisi ilomielin luopunut kaikista suunnitelmistaan Jane Claytonin suhteen, jos tämä vain olisi sallinut hänenkin käyttää hyväkseen keksimäänsä pelastuskeinoa. Hän olisi luvannut mitä tahansa, jos Jane olisi päästänyt hänet kanoottiin, mutta hän luuli, ettei ollut välttämätöntä luvata.
Hän oivalsi voivansa helposti päästä veneen kokkaan ennenkuin se irtautuisi rannalta, ja sitten ei olisi tarpeellista antaa minkäänlaisia lupauksia. Rokoff ei kylläkään olisi tuntenut ollenkaan omantunnontuskia, jos olisi pettänyt kaikki nuorelle naiselle antamansa lupaukset; mutta häntä ei miellyttänyt ajatus, että hänen pitäisi pyytää suosionosoitusta sellaiselta, joka oli niin äsken käynyt hänen kimppuunsa ja päässyt häneltä pakoon.
Hän nautti jo edeltäkäsin niistä koston päivistä ja öistä, jotka hänellä olisi raskaan kanootin ajautuessa hitaasti valtamerta kohti.
Ponnistellessaan kiihkeästi saadakseen kanootin joelle Jane Clayton huomasi äkkiä saavuttavansa tarkoituksensa, sillä kanootti käännähti hieman kallistuen virran vietäväksi juuri kun venäläinen kurottautui laskeakseen kätensä sen kokkaan.
Hänen sormensa olivat olleet vain kuutisen tuumaa maalistaan! Nuori nainen miltei lysähti kokoon sen kauhean henkisen ja ruumiillisen jännityksen vastavaikutuksesta, jota hän oli kärsinyt viime minuuttien aikana. Mutta hän oli Jumalan kiitos viimeinkin turvassa.
Huoatessaan hiljaisen kiitoksen pelastuksestaan hän näki äkillisen riemun ilmeen valaisevan kiroilevan venäläisen kasvot, ja samassa hetkessä tämä heittäytyi äkkiä maahan tarttuen lujasti johonkin, joka kiemurteli liejussa vettä kohti.
Jane Clayton kyyristyi silmät kauhusta selällään veneen pohjalle huomatessaan, että voitto oli viime hetkellä muuttunut tappioksi ja että hän taas oli roistomaisen Rokoffin vallassa.
Mies oli nähnyt maassa köyden, jolla kanootti oli ollut sidottu puuhun, ja tarttunut siihen.
VIIDESTOISTA LUKU
Ugambia alas