Valkoinen mies nyökkäsi ja viittasi mustaa opastansa vain jatkamaan matkaansa. Hän oli jalosukuinen herra Morison Baynes — nirso, hienon hieno Morison Baynes. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat naarmuissa ja kuivuneella verellä tahrautuneet, jota oli tihkunut hänen okapensaisissa tiheiköissä saamistaan haavoista. Vaatteet olivat repaleina. Mutta veren, lian ja ryysyjen alta oli sukeutumassa uusi Baynes, entistä keikaria ja itserakasta narria kauniimpi.
Jokaisella naisensynnyttämällä on sielussaan miehuuden ja kunnian itu. Katumus kurjasta teosta ja rehellinen halu sovittaa vääryytensä naista kohtaan, jota hän nyt tiesi todella rakastavansa, oli kiihoittanut nämä idut nopeasti versomaan Morison Baynesissa — ja muutos oli tapahtunut.
Molemmat kompuroivat eteenpäin sitä paikkaa kohti, josta tuo ainoa kiväärinlaukaus oli kuulunut. Neekeri oli aseeton. Epäillen hänen uskollisuuttansa Baynes ei ollut rohjennut antaa hänelle edes kivääriään kannettavaksi, vaikka hän pitkällä taipaleella monesti olisi mielellään luopunut sen raahaamisesta, mutta heidän nyt lähestyessään matkansa päämäärää ojensi Baynes kiväärinsä kumppanilleen, sillä hän tiesi, mikä viha Malbinia kohtaan hehkui neekerin aivoissa. Hän näet arvasi että pian tulisi ottelu ja se oli hänen tarkoituksenakin sillä hän oli tullut kostamaan. Oivallisena revolverinkäyttäjänä hän itse luotti vyöstään riippuvan pienemmän aseen tehoon.
Miesten tunkeutuessa eteenpäin päämääräänsä kohti hätkähdytti heitä siltä suunnalta kuulunut yhteislaukaus. Sitten ammuttiin muutamia hajalaukauksia, kuului joku hurja ulvahdus, ja kaikki oli hiljaa. Baynes oli kiihkeä kuin mielipuoli pyrkiessään yhä nopeammin eteenpäin, mutta tällä kohtaa näytti viidakko tuhat kertaa sotkuisemmalta ja tiheämmältä kuin ennen. Toistakymmentä kertaa hän kompastui ja kaatui. Kahdesti kääntyi neekeri umpiladulle, jolta heidän oli palattava entisille jäljilleen; mutta vihdoin he saapuivat pienelle aukeamalle leveän afin lähistölle — aukeamalle jolla kerran oli ollut kukoistava kylä, mutta joka nyt oli synkkänä ja autiona raunioiksi ränstymässä. Kylän entiselle pääkadulle nousseessa viidakkoruohossa virui neekerin vielä lämmin ruumis, rinta luodin lävistämänä Baynes ja hänen toverinsa silmäilivät kaikille suunnille; mutta he eivät keksineet merkkiäkään elävistä olennoista. He seisoivat ääneti ja kuuntelivat tarkkaan.
Mitä se oli? Ääniä ja melomista virralla! Baynes juoksi kuolleen kylän läpi joen partaalla kasvavaan pensaikkoon Neekeri oli hänen vieressään. Yhdessä raivasivat he tiensä verhoavan kasvullisuuden läpi, kunnes saivat joen näkyviinsä ja siellä, jo toiselle rannalle saapumassa, kiitivät Malbinin ruuhet nopeasti leiriä kohti. Neekeri tunsi heti toverinsa.
"Kuinka pääsemme tästä yli?" kysyi Baynes.
Neekeri pudisti päätänsä. Ei ollut mitään alusta, ja krokotiilien vuoksi olisi ollut samaa kuin itsemurha, jos astuisi virtaan ja yrittäisi uida sen poikki. Juuri silloin' sattui neekeri vilkaisemaan alaspäin. Siellä, kiilattuna puun haarojen väliin, oli se ruuhi, jolla Miriam juuri oli paennut. Hän tarttui Baynesin käsivarteen ja osoitti löytöänsä. Hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi tuskin hillitä riemuhuudahdusta.
Nopeasti lipuivat molemmat riippuvien oksien varassa alas veneeseen. Neekeri tarttui melaan, ja Baynes survaisi veneen irti puun juurelta. Sekuntia myöhemmin oli ruuhi jo menossa suuntautuen vastapäistä rantaa ja ruotsalaisten leiriä kohti. Baynes kyyrötti keulassa ponnistaen näköhermojansa eroittaakseen miehet, jotka paraillaan kiskoivat toisia ruuhia vastapäiselle rannalle. Hän näki Malbinin sitten nousevan ensimmäisen ruuhen keulasta maihin ja vielä kerran kääntyvän vilkaisemaan taakseen virran poikki. Samassa näkyi mies säpsähtävän kummastuksesta, kun hänen katseensa osui takaa-ajavaan ruuheen, ja huomauttavan siitä seuralaisilleen.
Sitten Malbin jäi odottamaan. Olihan siellä vain yksi ruuhi ja kaksi miestä — siis vähän vaaraa hänelle ja hänen seuralaisilleen. Mutta hän oli ymmällä. Kuka oli tuo valkoinen mies? Hän ei tuntenut Baynesia, vaikka ruuhi oli nyt keskivirralla ja molempien siinä istuvien piirteet voi selvästi eroittaa rannalle asti. Muuan Malbinin neekereistä tunsi ensiksi Baynesin kumppanin mustaksi toverikseen. Silloin Malbin arvasi, kuka valkoisen miehen täytyi olla, vaikka hän tuskin saattoi uskoa omaa päätelmäänsä. Vilkkaimmallekin kuvittelulle tuntui mahdottomalta se otaksuma, että jalosukuinen herra Morison Baynes oli seurannut häntä viidakon läpi, yksi ainoa kumppani mukanaan, — ja sittenkin se oli totta. Ryvettyneenä ja likaisenakin hän vihdoin selvisi Malbinille, ja kun tämän oli pakko myöntää asia todeksi, ei hän voinut olla käsittämättä, mikä kiihoitin oli ajanut Baynesin, tuon hemmoitellun pelkurin, samoilemaan villin viidakon läpi hänen jäljissään.
Mies oli tullut vaatimaan häntä tilille ja kostamaan. Se tuntui uskomattomalta, mutta mikään muukaan selitys ei ollut mahdollinen. Malbin kohautti olkapäitänsä. Heheh! Olivathan muutkin etsineet häntä samanlaisissa tarkoituksissa hänen pitkän ja kirjavan uransa aikana. Hän hypisteli kivääriänsä ja odotti. Nyt ruuhi oli ehtinyt mukavan haastelumatkan päähän rannasta.