Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli, jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan, kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa oli useita muita neekereitä.
Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.
Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan, hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa melkein varmasta onnistumisesta, — ennemmin tai myöhemmin saapuisi tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli. Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.
Kääntyen juoksi Malbin nopeasti takaisin veneittensä luo, esimies hänen kintereillänsä. Heittäytyen ruuheen hän kehoitti soutajiaan ponnistamaan kaikki voimansa. Ruuhet solahtivat jokeen ja kiitivät myötävirtaan, pakenevaa saalista tavoittamaan. Miriam oli melkein soutanut yli, kun ne tulivat hänen näkyviinsä. Samassa kun hän näki takaa-ajajansa, ponnisti hän kaksin verroin, ehtiäkseen maihin, ennenkuin hänet tavoitettaisiin. Kahden minuutin etumatka oli Miriamille ihan riittävä. Kerran puihin päästyänsä hän kyllä jättäisi heidät jälkeensä ja livistäisi. Hänellä oli hyvät toiveet; nyt he eivät voisi häntä saada kiinni: niin kaukana hän jo oli.
Malbin, joka kamalalla kiroustulvalla ja takoen nyrkeillään miestensä naamoja pakotti heidät ponnistamaan eteenpäin, käsitti, että tyttö oli taaskin pääsemässä hänen kynsistään. Etumainen ruuhi, jonka keulassa hän seisoi, oli vielä satasen metriä pakenevasta Miriamista jälessä, kun tämä jo työnsi aluksensa kokan rannalla kasvavien puiden varjostavain oksien alle. Malbin huusi hänelle kehoittaen häntä pysähtymään. Mies näkyi tulleen hulluksi raivosta huomatessaan, että oli mahdotonta saada tyttöä kiinni, ja sitten hän kohotti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi tarkasti solakkaan, puihin hapuilevaan olentoon ja laukaisi.
Malbin oli oivallinen ampuja. Näin lyhyen matkan päästä hän ei todella koskaan ampunut harhaan eikä olisi tehnyt sitä nytkään, jollei juuri silloin, kun hänen sormensa vetäisi liipaisinta, olisi sattunut jotakin — mitä sattumaa Miriam sai kiittää hengestään. Vedessä oli nimittäin puunrunko, jonka toinen pää oli uponnut joenpohjan liejuun ja toinen kellui ihan vedenpinnan alapuolella, ja Malbinin veneen keula survaisi siihen juuri hänen laukaistessaan. Vähäinen poikkeama ruuhen suunnasta riitti kääntämään kiväärinpiipun tähtäimen linjalta. Luoti suhahti tehottomana Miriamin pään ohi, ja hetkistä myöhemmin oli tyttö hävinnyt puun peittävien lehvien suojaan.
Hänen huulillaan väreili hymy, kun hän laskeutui maahan juostakseen pienen aukeaman poikki, jolla ennen oli ollut alkuasukaskylä vainioittensa ympäröimänä. Raunioittuneet majat olivat vielä jälellä ränstyneinä ja murenevina. Viidakon raisu kasvullisuus oli peittänyt viljellyn maan. Pieniä puita oli jo versonut kylän entiselle raitille; mutta autius ja yksinäisyys kattoi näyttämöä kuin paarivaate. Miriamille se kuitenkin oli vain isoista puista tyhjä ala, jonka yli hänen oli kiidettävä nopeasti, päästäkseen sen toisella puolella alkavaan viidakkoon, ennenkuin Malbin ehtisi nousta maihin.
Autiot hökkelit olivat hänestä sitä parempia juuri siksi, että ne olivat autioita, — hän ei nähnyt valppaiden silmien tarkkaavan itseään kymmeneltäkin kohdalta, vinoon vääntyneistä oviaukoista ja kallistuvien aittojen takaa. Aavistamatta vaaran läheisyyttä hän ryntäsi kylätanhuaa pitkin, koska se tarjosi esteettömimmän tien viidakkoon. —
Parinkymmenen kivenheiton päässä idän puolella oli repeilleihin khakivaatteisiin puettu mies — likainen, kampaamaton ja riutunut. Hän oli ponnistellut viidakon läpi seuraten latua, jota pitkin Malbin oli saapunut tuodessaan Miriamin leiriinsä. Mutta nyt hän äkkiä pysähtyi, kun Malbinin kiväärinlaukaus kajahti heikkona sotkuisen metsän läpi. Neekeri, joka astui ihan hänen edellään, pysähtyi myöskin.
"Olemme melkein perillä, bwana", sanoi hän. Villin ääni ja sävy ilmaisivat pelkoa ja kunnioitusta.