Mutta silloin hän kuuli yläpuolellaan oksien rasahtelevan jonkun olennon liikkeistä. Oksa, josta hän piti kiinni, taipui lisääntyneestä painosta, eikä paino ollutkaan vähäinen, koska se sitä niin notkutti; mutta yhä piti Baynes epätoivoisesti kiinni. Hän ei halunnut vapaaehtoisesti antaa perään ylhäältä enempää kuin alhaaltakaan uhkaavalle kuolemalle.
Hän tunsi pehmeän, lämpimän painalluksen toisen kätensä sormiin, jotka olivat kiertyneet oksan ympärille, sitten kurottautui jokin ylhäältä pimennosta ja veti hänet ylös puun oksistoon.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Tantorin kosto
Milloin loikoen Tantorin selässä, milloin samoillen viidakon yksinäisyydessä, jatkoi Korak matkaansa verkalleen länttä ja etelää kohti. Hän liikkui vain joitakuita kilometrejä päivässä, sillä hänellä oli koko elinkausi aikaa eikä mitään varsinaista matkan määrää. Kenties hän olisi liikkunut sukkelammin, mutta häntä kiusasi alituisesti se ajatus, että jokainen taival siirsi hänet yhä kauemmaksi Miriamista — tosin ei enää hänen Miriamistansa, mutta hänelle yhtä rakkaasta kuin konsaan.
Näin hän joutui sheikin joukkueen ladulle, joka johti virran vartta alaspäin siltä kohdalta, missä sheikin väki oli Miriamin kaapannut hänen omaan paaluaidalla varustettuun kyläänsä. Korak tiesi varsin hyvin kuka siitä oli matkannut, sillä suuressa viidakossa oli vähän sellaisia, joita hän ei tuntenut, vaikka oli kulunut vuosikausia siitä, kun hän oli saapunut näin kauas pohjoiseen. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään asiaa vanhalle sheikille, joten hän ei aikonut tätä seurata. Mitä etäämmällä ihmisistä hän voisi pysyä, sitä paremmin hän viihtyisi, eikä hän halunnut enää koskaan nähdä ihmiskasvoja. Ihmiset tuottivat hänelle aina surua ja kärsimystä. Joki tarjosi tilaisuutta kalastukseen, ja niinpä hän kuljeskeli sen partaalla, pyytäen kaloja itse suunnittelemallaan tavalla ja syöden niitä raa'altaan. Yön tullen hän nousi suureen puuhun virran rannalle — samaan, josta oli iltapäivällä harjoittanut kalastustansa — ja oli pian sikeässä unessa. Hänen alapuolellaan karjuva Numa herätti hänet. Hän oli juuri ärjäisemäisillään meluiselle naapurilleen, kun joku muu seikka kiinnitti hänen huomionsa. Hän kuunteli. Oliko puussa joku muukin kuin hän? Kyllä, hän eroitti rahinaa alapuoleltaan, kuuli jonkun yrittävän kavuta ylöspäin. Samassa hän kuuli krokotiilin leukain raksahduksen alhaalta vedestä ja sitten hiljaa, mutta selvästi sanat: "Lempo soikoon! Se ruoja oli vähällä minut kaapata." Ääni oli tuttu.
Korak vilkaisi alas puhujaa kohti. Veden heikkoa hohtoa vasten hahmoittuneena hän näki ääriviivat miehestä, joka riippui kiinni alemmassa oksassa. Hiljaa ja nopeasti solui apinamies alaspäin. Hän tunsi käden jalkapohjaansa. Hän kurotti itseään, tarttui alapuolella riippuvaan olentoon ja veti sen ylös oksille. Se vastusteli heikosti ja löi häntä; mutta Korak ei siitä piitannut enempää kuin Tantor muurahaisesta. Hän kiskoi taakkansa turvallisempaan ja mukavampaan paikkaan leveän oksan tyveen ja tuki hänet siellä runkoa vasten istumaan. Numa karjui yhä heidän alapuolellaan kaiketi vihoissaan siitä, että siltä oli riistetty saalis. Korak kirkui sille herjaten sitä isojen apinain kielellä "vanhaksi vihreäsilmäiseksi raadonsyöjäksi", Dangon, hyeenan, veljeksi ja muilla valituilla viidakkoväen haukkumanimillä.
Tätä kuunnellessaan hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes piti varmana, että häneen oli tarttunut gorilla. Hän tunnusteli revolveriansa ja veti sitä juuri salavihkaa kotelosta, kun ääni kysyi häneltä puhtaalla englanninkielellä: "Ken te olette?"
Baynes säpsähti niin, että oli pudota puusta.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Onko siellä ihminen?"