Oli yö, ennenkuin hän tuli täydellisesti tajuihinsa. Ja sitten hän virui pitkän ajan katsellen tähtiä ja koettaen muistella, missä oli, miettien, mikä kumma niin vienosti keinutteli hänen makuupaikkaansa ja miksi tähtien asennot muuttuivat niin nopeasti ja ihmeellisesti. Hetkisen hän arveli näkevänsä unta, mutta kun hän yritti ravistautua valveille, palautti hänen haavansa kivistely hänen mieleensä tapaukset, jotka olivat johtaneet hänet nykyiseen tilaan. Silloin hän käsitti ajelehtivansa alkuasukkaiden ruuhessa isoa afrikkalaista virtaa alaspäin — yksinään, haavoitettuna ja turmaan tuomittuna. — Tuskallisesti hän ponnistausi istuvaan asentoon. Hän tunsi haavaansa nyt kivistävän vähemmän kuin oli pelännyt. Hän tunnusteli sitä hellävaroen, — verenvuoto oli tyrehtynyt. Ehkä se olikin vain lihanaarmu eikä mitään vakavampaa. Jos se muutamaksikin päiväksi teki hänet ihan kyvyttömäksi liikkumaan, oli kuolema edessä, sillä siihen mennessä hän olisi ehtinyt liiaksi heikontua nälästä ja kärsimyksistä, voidakseen hankkia itselleen ravintoa.
Omista huolista kääntyivät hänen ajatuksensa Miriamiin. Baynes oli luonnollisesti siinä käsityksessä, että tyttö oli ollut ruotsalaisen hallussa silloin, kun hän yritti päästä leiriin, mutta hän aprikoi, kuinka tytön nyt kävisi. Jos Hanson menehtyisikin haavoihinsa, paranisiko siitä Miriamin tila? Hän jäisi yhtä lurjusmaisten miesten — raakojen, mitä alhaisimpien villien — käsiin. Baynes kätki kasvot kämmeniinsä ja keinutteli itseään edestakaisin, kun neitosen kohtalon kamala kuva syöpyi hänen tietoisuuteensa. Ja hän oli siihen kaikkeen syypää! Pahalla kiihkollaan hän oli temmannut puhtaan ja viattoman tytön niiden suojeluksesta, jotka häntä rakastivat, paiskatakseen hänet petomaisen ruotsalaisen ja tämän roistomaisten seuralaisten kynsiin! Ja vasta sitten, kun jo oli myöhäistä, hän oli tajunnut rikoksen suuruuden, jota itse oli miettinyt ja suunnitellut. Vasta sitten, kun oli jo myöhäistä, hän oli käsittänyt, että hänen haluansa, hänen himoansa, kaikkea hänen entisen elämänsä tunteita voimakkaampi oli äsken herännyt rakkaus, joka hehkui hänen povessaan tyttöä kohtaan. Ja saman tytön hän oli tahtonut turmella!
Hänen ainoana ajatuksenaan oli sovitus. Hän tahtoi päästä Miriamin luo ja tarpeen tullessa uhrata henkensäkin hänen puolustuksekseen. Silmillään hän etsi ruuhesta melaa, sillä hänessä oli vakiintunut päätös, heikkoudesta ja haavasta huolimatta, ryhtyä välittömään toimintaan. Mutta mela oli poissa. Hän käänsi silmänsä rantaa kohti. Kuuttoman yön pimeyden läpi häämöitti hämärästi viidakon kaamea tummuus, mutta se ei saanut hänen sydäntänsä pelosta vavahtamaan, kuten ennen. Hän ei edes ihmetellyt olevansa nyt peloton, sillä hänen ajatuksiaan askarrutti yksinomaan toisen vaara.
Kohoten vaivaloisesti polvilleen hän kumartui veneenlaidan yli ja alkoi tarmokkaasti meloa kämmenellään. Vaikka se väsytti ja teki kipeää, jatkoi hän uutterasti tätä itselleen määräämäänsä urakkaa tuntikausia. Vähitellen liikkui ajelehtiva vene yhä lähemmäksi rantaa. Hänen jalosukuisuutensa Morison kuuli leijonan karjuvan ihan vastapäätä ja niin lähellä, että sen täytyi olla melkein joen reunalla. Hän veti kiväärinsä lähemmäksi; mutta melomasta hän ei lakannut.
Lyhyen tuokion kuluttua, joka uupuneesta miehestä tuntui iäisyydeltä, hän kuuli alasriippuvien oksien rasahtelua ruuhta vasten ja veden roisketta niiden ympärillä. Hetkistä myöhemmin hän kurotti kätensä ja sai kiinni tuuheasta oksasta. Taaskin karjaisi leijona — nyt arvatenkin ihan läheltä, ja Baynes mietti, olisiko peto seurannut häntä rantaa pitkin odotellen hänen maihinnousuansa.
Hän koetteli oksan vahvuutta, johon oli tarttunut. Se tuntui kyllin tukevalta kannattaakseen montakin miestä. Sitten hän kumartui nostamaan kiväärinsä ruuhen pohjalta ja sujautti olkahihnan hartioilleen. Taaskin hän koetteli oksaa ja sitten, tavoittaen siitä kiinni mahdollisimman korkealta, saadakseen varman kädensijan, laahasi itseänsä vaivaloisesti ja hitaasti ylöspäin, kunnes hänen jalkansa heiluivat ilmassa ruuhen yläpuolella, joka irti päässeenä lipui hiljalleen hänen altansa, iäksi kadotakseen tummiin varjoihin myötävirran suuntaan.
Hän oli nyt polttanut takanaan kaikki siltansa. Hänen täytyi joko kiivetä ylöspäin tai pudottautua takaisin jokeen; mutta eihän hänelle ollut jäänyt muuta keinoa. Hän ponnisteli nostaakseen toisen säärensä oksalle, mutta tunsi, että hänellä tuskin oli siihen voimia, sillä hän oli perin heikko. Jonkun aikaa hän riippui siinä, tuntien vaipuvansa yhä alemmas. Hän tiesi, että hänen oli heti päästävä ylemmälle oksalle, tai muutoin se olisi myöhäistä.
Äkkiä karjaisi leijona melkein hänen korvaansa. Baynes vilkaisi sinne päin. Hän näki kaksi liekehtivää täplää lyhyen matkan päässä edessään. Leijona seisoi rantatöyräällä tuijottaen häneen ja odottaen. "Hm", ajatteli aatelisherra Morison, "vartokoon vain! Leijonat eivät voi kiivetä puihin, ja jos minä pääsen tähän, olen siltä kyllin turvassa."
Nuoren englantilaisen riippuvat jalat ulottuivat melkein vedenkalvoon, lähemmäksi sitä kuin hän aavisti, sillä samoin hänen ala- kuin yläpuolellaankin oli pimeää kuin haudassa. Äkkiä hän kuuli heikkoa liikehtimistä virralla päin, jokin tölmäsi hänen toiseen jalkaansa, ja melkein samassa kuului napsahdus, jonka merkityksen hän luuli hyvinkin ymmärtävänsä: valtavat leuat olivat kalskahtaneet yhteen.
"Lempo soikoon!" noitui hänen jalosukuisuutensa ääneensä. "Se ruoja oli vähällä kaapata minut", ja heti hän ponnisti jälleen, kiivetäkseen korkeammalle, missä olisi verrattain turvassa; mutta tästä lopullisesta ponnistuksesta hän käsitti, että se oli turhaa. Toivo, joka itsepintaisesti oli elänyt tähän asti, alkoi nyt pettää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, jähmettyneiden sormien ote hölleni, hän oli putoamaisillaan takaisin virtaan — siellä odottavan hirvittävän kuoleman kitaan.