"Onko teillä valokuva mukananne?" kysyi loordi Greystoke.
Kenraali veti kirjekuoren taskustaan, otti siitä kellastuneen kuvan ja ojensi sen englantilaiselle.
Kyyneleet sumensivat vanhan soturin silmät, kun hän jälleen vilkaisi kadoksissa olevan tyttärensä siinä kuvattuihin piirteisiin.
Loordi Greystoke tarkasti hetkisen valokuvaa. Hänen silmiinsä välähti omituinen ilme. Hän kosketti kyynärpäänsä ääressä olevaa soittokelloa, ja tuokiossa astui palvelija sisälle.
"Pyydä, että miniäni olisi hyvä ja tulisi tänne", käski hän.
Molemmat miehet istuivat ääneti. Kenraali Jacot oli liian hyvin kasvatettu ilmaistakseen mielipahaa ja pettymystä, jota hän tunsi siitä ylimalkaisesta tavasta, jolla loordi Greystoke oli sivuuttanut hänen käyntinsä aiheen. Heti kun nuori rouva olisi saapunut ja tullut hänelle esitellyksi, aikoi hän lähteä. Hetkistä myöhemmin astui Miriam sisälle.
Loordi Greystoke ja kenraali Jacot nousivat ja katsoivat häneen. Englantilainen ei virkkanut sanaakaan esittelyksi: hän tahtoi panna merkille, minkä vaikutuksen tytön kasvot ensi näkemältä tekivät ranskalaiseen, sillä hänellä oli teoria — taivainen teoria, joka oli juolahtanut hänen mieleensä sillä hetkellä, kun hän silmäili Jeanne Jacotin lapsenkasvoja.
Kenraali Jacot vilkaisi Miriamiin ja kääntyi sitten loordi Greystokeen päin.
"Kuinka kauan olette tämän tiennyt?" kysyi hän hiukan syyttävästi.
"Siitä asti, kun näytitte minulle tuon valokuvan hetkinen sitten", vastasi englantilainen.