Oli monta päivämatkaa lähimmälle lähetysasemalle; mutta he odottivat maatilalla vain joitakuita päiviä, levätäkseen ja valmistautuakseen suureen tapahtumaan, ennenkuin lähtivät taipaleelle; ja sitten kun vihkiminen oli toimitettu, viipyivät he rannikolla odottaen Englantiin lähtevää laivaa. Ne päivät olivat ihmeellisimpiä Miriamin elämässä. Hän ei ollut edes hämärästi aavistanut, mitä sivistyneellä yhteiskunnalla oli hänelle varattuna. Valtameren aava ulappa ja mukava, uudenaikainen höyrylaiva herättivät hänessä värisyttävää ihmettelyä. Englantilaisen rautatieaseman melu, hälinä ja tungos peloittivat häntä.
He olivat olleet kotona ainoastaan viikon verran, kun loordi Greystoke sai tiedonannon monivuotiselta ystävältään — D'Arnotilta.
Se saapui suosituskirjeen muodossa, jonka toi hänelle eräs kenraali, nimeltä Armand Jacot. Loordi Greystoke muisti nimen. Kelle Ranskan uusimpaan historiaan perehtyneelle se olisikaan tuntematon? Olihan Jacot oikeastaan ruhtinas de Cadrenet — jäykkä tasavaltalainen, joka ei edes kohteliaisuudesta suostunut käyttämään arvonimeään, vaikka se oli kuulunut hänen suvulleen neljäsataa vuotta.
"Tasavallassa ei ole tilaa ruhtinaille", oli hänen tapansa sanoa.
Loordi Greystoke otti kyömynenäisen, harmaaviiksisen soturin vastaan kirjastossaan, ja parin lauseen perästä oli näissä kahdessa miehessä herännyt molemminpuolinen kunnioitus, joka kestäisi kautta elämän.
"Olen tullut luoksenne", selitti kenraali Jacot, "koska kunnon amiraalimme on kertonut minulle, ettei ole ketään maailmassa, joka täydellisemmin tuntisi Keski-Afrikan kuin te.
"— Sallikaa minun kertoa tarinani alusta aikain. Monta vuotta sitten varastettiin pieni tyttäreni — arabialaiset kai hänet veivät, — palvellessani Algerian muukalaislegioonassa. Teimme kaikki, mihin rakkaudella, rahalla ja hallituksenkin avulla kykenimme, löytääksemme tytön; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen valokuvansa julkaistiin maailman kaikkien suurkaupunkien johtavissa lehdissä, mutta milloinkaan emme löytäneet miestä tai naista, joka olisi nähnyt hänet sen päivän jälkeen, jona hän niin salaperäisesti katosi.
"— Viikko sitten tuli Pariisissa luokseni tummaihoinen arabialainen, joka sanoi nimensä olevan Abdul Kamak. Hän kertoi tavanneensa tyttäreni ja tarjoutui opastamaan minut hänen luokseen. Minä otin hänet heti mukaani amiraali D'Arnotin luo, jonka tiesin jonkun verran matkustelleen Keski-Afrikassa. Miehen kertomuksesta päätteli amiraali, että se paikka, missä arabialaisen minun tyttärekseni otaksumaa valkoista tyttöä pidettiin vangittuna, ei ollut kaukana teidän afrikkalaisilta tiluksiltanne; ja hän neuvoi minua heti käymään luonanne — te kun voisitte tietää, oliko sellaista tyttöä naapuristossanne."
"Mitä todistuksia esitti arabialainen siitä, että hän oli teidän tyttärenne?" kysyi loordi Greystoke.
"Ei mitään", vastasi toinen. "Siksipä pidimmekin viisaimpana neuvotella kanssanne, ennenkuin järjestämme retkikunnan. Miehellä oli vain vanha valokuva tytöstä, taakse oli liisteröity sanomalehtileikkele — siinä kuvailtiin lasta ja tarjottiin palkinto. Pelkäsimme, että hänen löydettyään sen jostakin oli ilmoitus herättänyt hänessä ahneutta ja saanut hänet uskomaan, että hän jollakin tavoin pääsisi palkintoon käsiksi mahdollisesti puijaten meille jonkun muun valkoisen tytön sillä luulottelulla, että näin monien vuosien kuluttua emme kykenisi eroittamaan vaihdokasta oikeasta."