Yhden tuollaisen arabialaisteltan edustalla leikitteli pieni kymmenvuotias tyttö — mustakutrinen ja mustasilmäinen lapsi, joka pähkinänruskeana iholtaan ja siroryhtisenä näytti ilmetyltä erämaan tyttäreltä. Hänen pienet sormensa hypistelivät uutterasti ruohohameen kutomista repaleiselle nukelle, jonka ystävällinen orjatar oli hänelle tehnyt, vuosi pari sitten. Nuken pää oli kömpelösti veistetty norsunluusta ja runkona taas oli ruohoilla täytetty rotannahka. Käsivarsina ja säärinä oli toisesta päästään lävistettyjä ja rotanvartaloon kiinni ommeltuja puupuikkoja. Nukke oli kamalan näköinen, perin huonossa kunnossa ja likainen, mutta Miriamista se oli maailman kaunein ja ihastuttavin olento, mikä ei olekaan niin kummallista, kun ajattelemme, että se tässä maailmassa olikin ainoa, jolle hän saattoi suoda luottamuksensa ja rakkautensa.
Kaikki muut, joiden kanssa Miriam joutui kosketuksiin, olivat melkein poikkeuksetta välinpitämättömiä tai julmia, niinpä se vanha neekeriakkakin, hampaaton, likainen ja pahansisuinen Mabunu, joka oli hänen kaitsijanaan. Hän ei laiminlyönyt mitään tilaisuutta yrmiäkseen tyttöstä tai hiukan kiduttaakseen häntä nipistelyillä, nyrkiniskuilla ja muulla sellaisella; olipa kahdesti kärventänyt hentoa ihoa kuumilla hiililläkin. Ja sitten oli sheikki, tytön isä. Häntä pelkäsi Miriam enemmän kuin Mabunua. Hän torui tyttöä usein aivan aiheettomasti, miltei säännöllisesti lopettaen nuhdesaarnansa julmasti pieksemällä lasta, kunnes hänen pieni ruumiinsa oli mustelmilla ja sinelmillä.
Mutta kun hän oli yksinään, oli hän onnellinen leikkiessään Gikan kanssa, koristellessaan tukkaansa kedon kukkasilla tai punoessaan ruohoköysiä. Hän oli alati touhussa ja laulaa liverteli aina — milloin hänet jätettiin yksikseen. Mikään ilkeyden määrä ei näkynyt riittävän rusentamaan synnynnäistä onnea ja lempeyttä hänen pulppuilevasta pikku sydämestään. Vain sheikin läsnäollessa hän oli hiljainen ja raukea. Tyttö pelkäsi häntä niin, että se toisinaan läheni hysteeristä kauhua. Hän pelkäsi myöskin synkkää viidakkoa — pienen kylän ympärillä olevaa julmaa viidakkoa, josta päivisin kuului mölyäväin apinain ja kirkuvain lintujen ääniä, öisin taas petoeläinten karjuntaa, yskivää haukuntaa ja murinaa. Niin, hän pelkäsi viidakkoa; mutta siksi paljoa enemmän hän pelkäsi sheikkiä, että hänen lapselliseen päähänsä monesti pälkähti ajatus karata iäksi sen hirveään helmaan mieluummin kuin kauemmin jäädä alati pelottavan isän pateille.
Jälleenkin, istuessaan siinä sheikin vuohennahkaisen teltan edustalla Gikalle ruohohametta laittamassa, huomasi hän äkkiä sheikin lähestyvän. Heti häipyi onnellisuuden ilme lapsen kasvoilta. Hän kavahti sivulle koettaen siirtyä pois nahkakasvoisen vanhan arabialaisen tieltä. Mutta hän ei ollut kyllin nopsa. Raa'alla potkaisulla paiskasi mies hänet kasvoilleen maahan, missä hän virui hiljaa, itkemättä mutta vavisten. Sitten mies astui telttaan murahdettuaan hänelle kirouksen. Vanha neekeriakka tutisi hyväksyvästä naurusta ja paljasti yksinään törröttävän keltaisen torahampaan.
Kun pieni tyttö oli varma siitä, että sheikki oli lähtenyt, hiipi hän teltan varjoiselle sivulle, missä makasi aivan hiljaa puristaen Gikaa rintaansa vasten, samalla kun tukehduttavat nyyhkytykset pitkin väliajoin vapisuttivat hänen pientä ruumistaan. Hän ei tohtinut itkeä ääneen, koska sheikki silloin taas olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Hänen pienen sydämensä tuska ei ollut ainoastaan ruumiillisen kivun tuottamaa, vaan rakkautta kaipaavan ja sitä turhaan ikävöivän lapsensydämen monin verroin haikeampaa tuskaa.
Pieni Miriam saattoi tuskin muistaa muuta kuin sheikin ja Mabunun julmuutta. Hänen lapsellisen muistinsa pohjukassa tosin häämötti hämäränä sekava kuva lempeästä äidistä; mutta Miriam pelkäsi senkin olevan vain hänen omien unelmiensa luomaa, johtuneen hyväilyjen kaipuusta, joita hän ei koskaan saanut, mutta joita hän itse tuhlasi hellästi rakastetulle Gikalleen. Koskaan ei ole ollut niin hemmoteltua lasta kuin Gika. Kaukana siitä, että sen pieni äiti olisi käytöksessään matkinut isänsä ja hoitajattarensa esimerkkiä, meni tämä sukoilevassa hellyydessään aivan äärimmäisyyksiin. Gika sai tuhat suudelmaa päivässä. Oli leikki, jossa Gika esiintyi häijynä; mutta sen pieni äiti ei sitä koskaan rangaissut. Sensijaan hän silitteli ja hyväili vauvaansa; hänen käyttäytymisensä määräsi yksinomaan hänen oma harras rakkaudenkaipuunsa.
Kun hän nyt puristi Gikaa rintaansa vasten, lakkasivat hänen nyyhkytyksensä vähitellen; ja vihdoin hän kykeni hallitsemaan äänensä ja haastelemaan kovan kohtalonsa ainoan uskottunsa norsunluiseen korvaan.
"Gika rakastaa Miriamia", kuiskasi hän. "Miksei isäkin, sheikki, rakasta Miriamia? Olenko minä niin paha? Minä koetan olla kiltti; mutta minä en koskaan tiedä, miksi hän minua lyö, enkä siis ymmärrä, millä olen häntä pahoittanut. Äskenkin hän potkaisi minua, ja se teki niin kipeää, Gika, mutta minähän vain istuin teltan edessä laittamassa sinulle hametta. Se oli kai pahasti, eihän hän minua muutoin olisi senvuoksi potkaissut. Mutta miksi se on pahasti, Gika? Voi, voi! Minä en tiedä, en tiedä. Soisin olevani kuollut, Gika. Eilen toivat metsästäjät tänne el adrean ruumiin. El adrea oli aivan kuollut. Ei se enää salavihkaa hiivi aavistamattoman saaliinsa niskaan. Ei sen iso pää ja hartioilla riippuva harja enää säikähdytä ruohonsyöjiä, jotka yöllä saapuvat juomapaikalle. Ei sen jylisevä karjunta enää vapisuta maata. El adrea on kuollut. Ne pieksivät sen ruumista hirveästi, kun se tuotiin kylään, mutta el adrea ei välittänyt. Se ei tuntenut iskuja, kun se oli kuollut. Jahka minä kuolen, Gika, niin en minäkään tunne Mabunun lyöntejä, enkä isäni, sheikin, potkuja. Sitten minä olen onnellinen. Oi, Gika, kuinka toivoisin olevani kuollut!"
Jos Gika mietti vastalausetta, keskeytti sen riidanrähinä kylän portilta. Miriam kuunteli. Lapsen uteliaisuuden kiihoittamana hän olisi halunnut juosta sinne kuullakseen, miksi miehet niin kovaäänisesti puhuivat. Muita kyläläisiä parveili jo melua kohti. Mutta Miriam ei tohtinut. Varmaankin olisi sheikki siellä, ja jos hän näkisi Miriamin, saisi hän siitä vain uuden tilaisuuden olla Miriamille paha; sentähden Miriam vain kuunteli hiljaa.
Pian kuuli hän joukon liikkuvan kylänraittia ylöspäin sheikin telttaa kohti. Varovasti pisti hän pienen päänsä esille teltan kulman takaa. Hän ei voinut vastustaa kiusausta, sillä kylän elämän samanlaisuus kävi yksitoikkoiseksi ja hän kaipasi vaihtelua. Hän näki kaksi muukalaista — valkoisia miehiä. He olivat yksinään, mutta kun he lähestyivät, kuuli hän heitä ympäröiväin alkuasukasten puheesta, että heillä oli melkoinen seurue leiriytyneenä kylän ulkopuolella. He olivat tulossa neuvottelemaan sheikin kanssa.