"Kersantti!" huusi hän. Aliupseeri riensi hänen luokseen ja teki kunniaa, seisahtuen päällikkönsä eteen ja lyöden kantapäänsä yhteen.
"Vie tämä musta hurtta takaisin väkensä luo", käski hän; "pidä huolta, että he heti lähtevät. Ammuttakoon jokainen, joka tänä yönä saapuu leirin piiriin."
Sheikki Amor ben Khadur suoristausi täyteen mittaansa. Hänen häijyt silmänsä kapenivat. Hän kohotti kultapussin ranskalaisen upseerin silmien kohdalle.
"Maksatte enemmänkin Ahmet ben Hudinin, sisarenpoikani, hengestä", virkkoi hän, "ja saman verran herjausnimestä, jonka minulle heititte, ja kaupanpäällisiksi saatte surua sadoin kerroin."
"Pois täältä, ennenkuin potkaisen teidät ulos!" ärjäisi kapteeni Armand
Jacot.
Kaikki tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen kertomuksemme alkamista. Ahmet ben Hudinin ja hänen toveriensa tutkinto ja tuomio on historiallinen tosiasia — voitte sen todeta, jos haluatte. Hän kohtasi ansaitsemansa kuoleman ja hän kohtasi sen arabialaisen kylmäverisyydellä. —
Kuukautta myöhemmin katosi pieni Jeanne Jacot, kapteeni Armand Jacotin seitsenvuotias tytär, perin salaperäisellä tavalla. Ei hänen vanhempainsa varallisuus eivätkä kaikki suuren tasavallan mahtavat apuneuvot riittäneet riistämään hänen olinpaikkansa salaisuutta tutkimattomalta erämaalta, joka oli hänet ja hänen ryöstäjänsä niellyt.
Niin suunnaton palkkio luvattiin, että se viekoitteli monta seikkailijaa etsintään. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen sivistyneen yhteiskunnan salapoliisijuttu, mutta monet sen etsivistä ryhtyivät koettamaan onneansa — ja usean sellaisen luut valkenevat jo Afrikan auringon alla Saharan hiljaisilla hietikoilla.
Kaksi ruotsalaista, Karl Jönsson ja Sven Malbin, olivat kolme vuotta turhaan harhailtuaan vihdoin luopuneet lapsen etsinnästä etäällä Saharan eteläpuolella, kääntääkseen huomionsa norsunluun varastamisen tuottavampaan ammattiin. Laajalla alueella tunnettiin heidät armottomasta julmuudestaan ja ahneudestaan. Alkuasukkaat pelkäsivät ja vihasivat heitä. Eurooppalaiset hallitukset, joiden alueilla he toimivat, olivat kauan heitä etsittäneet; mutta pujahdellen verkalleen pohjoisesta etelää kohti olivat he oppineet kaikenlaista isännättömällä alueella, Saharan eteläpuolella, missä heidän senvuoksi oli mahdollista välttää kiinnijoutumista puikkimalla mukavia pakopolkuja pitkin, joita heidän takaa-ajajansa eivät tunteneet. Heidän ryöstöretkensä olivat äkillisiä ja nopeita. He anastivat norsunluuta ja kerääntyivät pohjoisen seudun tiettömiin erämaihin, ennenkuin heidän ryöstämänsä tienoon vartijoille ehdittiin saattaa sana heidän läsnäolostaan. Säälittä teurastivat he elefantteja itsekin, samoin kuin riistivät norsunluuta alkuasukkailta. Heidän seurueenansa oli runsas sataluku arabialaisluopioita ja neekeriorjia — hurja, hillitön, verta ja murhaa kammoamaton joukko. Painakaa muistiinne nämä miehet — nämä kellerväpartaiset ruotsalaiset jättiläiset nimeltä Karl Jönsson ja Sven Malbin, — sillä te tapaatte heidät myöhemmin.
Viidakon sydämessä, kätkettynä Atlanttiin laskevan ison joen pienen tutkimattoman lisähaaran varrelle, ei kaukanakaan päiväntasaajasta, oli vähäinen, vahvalla paaluaidalla varustettu kylä. Noin kaksikymmentä palmunlehdillä katettua mehiläiskeon muotoista hökkeliä tarjosi suojaa sen mustalle väestölle, kun taas puolisentusinaa aukeaman keskelle pystytettyä vuohennahkaista telttaa oli asuntona ja turvapaikkana parillekymmenelle arabialaiselle sillä välin kun he ostamalla ja ryöstämällä keräsivät varastoja, kuormittaakseen ne "erämaanlaivojensa" selkään kahdesti vuodessa Timbuktun markkinoille vietäviksi.