Malbin kohautti olkapäitänsä.
"Ei kannata tarjota rahaa sheikille", sanoi hän. "Jotakuta hänen väestään voisimme yrittää ostaa, mutta sheikki ei myy kostoansa kultaan. Sellainen ehdotus vain varmentaisi epäluuloja, joita hänessä varmaan herätimme puhutellessamme häntä teltan edustalla. Ja silloin saisimme kiittää onneamme, jos säilyttäisimme henkemme."
"No, koeta sitten lahjomista", myöntyi Jönsson.
Mutta lahjomisesta oli kamalat seuraukset. Kätyri, jonka he valitsivat muutaman päivän viivyttyään leirissään kylän ulkopuolella, oli kookas vanha päällysmies sheikin alkuasukasjoukosta. Hän lankesi kiiltävän metallin viettelykseen, sillä hän oli oleskellut rannikolla ja tiesi kullan voiman. Hän lupasi myöhään illalla tuoda heille, mitä toivoivat.
Heti pimeän tullen alkoivat molemmat valkoihoiset tehdä valmistuksia purkaakseen leirin. Puoliyön aikaan oli kaikki kunnossa. Kantajat loikoivat kuormansa vieressä valmiina nostamaan ne hartioilleen millä hetkellä tahansa. Asestetut askarit kuljeskelivat safarin ja arabialaiskylän välillä valmiina asettumaan jälkijoukoksi paluumatkalla, johon ryhdyttäisiin heti, kun päällysmies oli tuonut, mitä valkoiset isännät odottivat.
Jo kuuluikin askeleita kylään vievältä polulta. Askarit ja valkoihoiset heristivät korviansa. Useampikin mies oli tulossa leiriä kohti. Jönsson astui eteenpäin ja puhutteli tulijoita matalalla kuiskausäänellä.
"Kuka siellä?" kysyi hän.
"Mbida", kuului vastaus.
Mbida oli petollisen päällysmiehen nimi. Jönsson rauhoittui, vaikkakin ihmetteli, että Mbida oli ottanut muita mukaansa. Mutta pian hän käsitti. Heidän tuomisensa lepäsi kahden miehen kantamilla paareilla. Jönsson noitui partaansa. Toisiko se hölmö heille ruumiin? Elävästä saaliistahan he olivat maksaneet!
Kantajat pysähtyivät valkoisten miesten eteen.