"Tämän olette kullallanne ostaneet", sanoi toinen heistä. Ja laskettuaan paarit maahan he kääntyivät kadoten pimentoon kylää kohti. Malbin katsahti Jönssoniin huulet vääntyneinä irvistykseen. Paareilla makaava oli peitetty vaatekappaleella.
"No?" kysyi viimemainittu. "Kohotahan peitettä nähdäksemme, mitä olet ostanut. Paljonpa rahaa saamme ruumiista — varsinkin kun olemme kuljetuttaneet sitä polttavan auringon alla ne kuusi kuukautta, jotka kuluvat ennenkuin olemme sen saaneet määräpaikkaansa!"
"Olisihan sen hölmön luullut tajuavan, että halusimme tytön elävänä", mörisi Malbin tarttuen vaatteenkulmaan ja temmaten pois peitteen paareilta.
Nähdessään, mitä sen alla oli, astahtivat molemmat miehet taaksepäin, kirousten kohotessa väkisinkin heidän huulilleen, sillä heidän edessään virui — Mbidan, petollisen päällysmiehen, ruumis.
Viittä minuuttia myöhemmin riensi Jönssonin ja Malbinin safari länttä kohti, hermostuneiden askarien jälkijoukkona varjellessa sitä hyökkäykseltä, jota joka hetki odottivat.
KUUDES LUKU
Viidakon opetuksia
Tarzanin pojan ensimmäinen yö viidakossa oli se, joka kauimmin säilyi hänen muistissaan. Mitkään villit petoeläimet eivät häntä uhanneet. Ei ollut merkkiäkään kauheista raakalaisista. Tai jos oli, ei poika järkkyneessä mielentilassaan sitä huomannut. Hänen omaatuntoansa piinasi ajatus äidin kärsimyksistä. Itsesyytökset tekivät hänen tilansa kurjaa kurjemmaksi. Amerikkalaisen tappaminen ei hänelle juuri tunnonvaivoja tuottanut. Mies oli ansainnut kohtalonsa. Jack suri etupäässä vain sitä, että Condonin kuolema oli särkenyt hänen omat suunnitelmansa. Nyt hän ei voinut palata suoraan vanhempainsa luo, kuten oli aikonut. Hän ei tohtinut tällä kohdalla palata rannikollekaan. Sillä hän ei niin suuresti kavahtanut oman turvallisuutensa vuoksi kuin säästääkseen isänsä ja äitinsä enemmästä murheesta ja siitä häpeästä, että heidän kunniallinen nimensä joutuisi ruman murhajutun yhteydessä mainittuna lokaan vedetyksi.
Aamun valjetessa rohkaistui pojan mieli. Auringon noustessa heräsi uutta toivoa hänen rinnassaan. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan toista tietä. Kukaan ei aavistaisi, että hän oli ollut osallisena muukalaisen murhassa syrjäisellä kaukaisen rannikon kauppa-asemalla.
Isoa apinaa vasten painuneena oli poika värissyt ison puun haarukassa melkein unettoman yön läpi. Hänen keveät alusvaatteensa olivat vain vähän suojanneet viidakon kylmältä kosteudelta, ja vain sillä kyljellään, jonka hän oli painanut toverinsa turkkipeittoista ruumista vasten, oli hän tuntenut tilansa mukavanlaiseksi. Niinpä hän ilahtuen tervehtikin nousevaa aurinkoa, joka lupasi lämpöä ja valoa — siunattua aurinkoa, ruumiillisen ja sielullisen tuskan karkoittajaa. Hän ravisti Akutin hereille.