"Tule", sanoi hän. "Minun on vilu ja nälkä. Etsikäämme ravintoa tuolta päivänpaisteesta", ja hän osoitti avonaista kenttää, jolla oli siellä täällä kitukasvuisia puita ja jota teräväsärmäiset kivimöhkäleet peittivät.
Poika livahti puhuessaan maahan, mutta apina vilkaisi huolellisesti ympärilleen, haistellen aamuilmaa. Sitten se todettuaan, että vaaraa ei ollut väijymässä, laskeutui verkalleen maahan pojan viereen.
"Numa ja sen naaras, Sabor, syövät niitä, jotka laskeutuvat ensin maahan ja sitten vasta katsovat; mutta ne, jotka ensin katsovat ja sitten astuvat maahan, elävät ja saavat itse herkutella." Täten opetti vanha apina Tarzanin pojalle hänen ensimmäisen läksynsä viidakon viisaudessa. Vieretysten he lähtivät astumaan rosoista kenttää kohti, sillä poika halusi ensin saada lämpöä. Apina näytti hänelle paraat paikat, mistä kaivaa esiin nakertajia ja matoja; mutta jo ajatuskin sellaisten ilettäväin otuksien hotkimisesta kuvotutti poikaa. He löysivät muutamia munia, ja niiden sisällön hän imi raakana ja söi myöskin Akutin maasta penkomia juuria ja mukuloita. Kentän takaa he löysivät matalan kalliotörmän edestä vettä — suolansekaista, pahalta haisevaa nestettä matalasta kuopasta, jonka äyräitä ja pohjaa olivat monien elukkain jalat tallanneet. Heidän lähestyessään kaikkosi seebralauma laukaten paikalta.
Poika oli liian janoissaan hylkiäkseen mitään, joka vähänkin muistutti vettä, ja niin hän joi kyllikseen Akutin seisoessa pää pystyssä ja korvat hörössä vaaran varalta. Ennen kuin itse ryhtyi juomaan, kehoitti apina poikaa olemaan valppaana, mutta juodessaankin kohotti hän tuontuostakin päänsä luodakseen nopean silmäyksen parinsadan metrin päässä vesikuopan toisella puolella kasvavaan pensasryhmään. Siemailtuaan kyllikseen hän nousi ja puhui pojalle kielellä, joka oli heidän yhteinen perintönsä, — isojen apinain kielellä.
"Eikö ole vaaraa lähellä?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi poika. "En nähnyt mitään liikkuvan sinun juodessasi."
"Silmistäsi on sinulla vähän apua viidakossa", virkkoi apina. "Täällä eläessä on luotettava korviin ja nenään, mutta ennen kaikkea nenään. Kun tulimme alas juomaan ja näin seebrat niiden vainutessa meidät, tiesin, ettei mikään vaara väijynyt vesikuopan tällä puolen, sillä muutoin olisivat seebrat sen haistaneet ja paenneet ennen meidän tuloamme; mutta toisella puolella, tuolla tuulen alla, saattoi vaara piillä. Me emme voineet vainuta sitä, sillä tuuli puhaltaa hajun toisaalle, ja siksipä minä heristin korviani ja jännitin silmäni tarkatakseni tuulen suuntaan, jonne nenäni ei ulotu."
"Etkä keksinyt — mitään?" kysäisi poika nauraen.
"Minä keksin Numan tuolta korkearuohoisesta pensaikosta", ja Akut osoitti kädellään.
"Leijonanko?" huudahti poika. "Mistä sen tiedät? Minä en näe mitään."