Aleksis Paulvitshin aivoissa ei enää ollut mitään kostonajatuksia — ainoastaan tympeää vihaa miestä kohtaan, jota hän ja Rokoff olivat turhaan koettaneet nujertaa. Hän vihasi myöskin Rokoffin muistoa, sillä Rokoff oli saattanut hänet näihin kärsimiinsä kauhuihin. Hän vihasi parinkymmenen suurkaupungin poliiseja, joiden käsistä hänen oli täytynyt paeta. Hän vihasi lakia, vihasi järjestystä, vihasi kaikkea. Tämän miehen jokaisen valveellisen hetken täytti sairaloinen vihantunne. Hän oli tullut sielullisesti, kuten ulkonäöltäänkin oli, vihan tuhoa vain vavahtelujen henkilöitymäksi. Hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä miesten kanssa, jotka olivat hänet pelastaneet. Hän oli liian heikko työhön ja liian ärtyisä toveriksi, ja niinpä he pian jättivätkin hänet omiin hoteisiinsa.
Marjorie W:n oli vuokrannut varakas tehtailijain rengas. Varustettuna laboratoriolla ja tarpeellisella määrällä tiedemiehiä se oli lähtenyt etsimään jotakin luonnontuotetta. Tehtailijat, jotka yhteisesti suorittivat retken kulut, olivat aikaisemmin tuottaneet sitä äärettömillä kustannuksilla Etelä-Amerikasta. Mitä tuo tavara oli, sitä ei Marjone W:llä tiennyt kukaan muu kuin nuo oppineet, eikä sillä ole meille mitään muuta merkitystä, kuin että laiva senvuoksi joutui eräällä Afrikan rantavesillä sijaitsevalle saarelle senjälkeen kun Aleksis Paulvitsh oli siihen otettu.
Laiva oli ankkurissa rannikon lähellä useita viikkoja, ja tämä yksitoikkoinen elämä kävi miehistölle väsyttäväksi He menivät usein maihin, ja vihdoin Paulvitsh pyysi päästä mukaan — häntäkin tuskastutti laivaelämän riuduttava yksitoikkoisuus.
Saari oli kovin metsäinen. Tiheä viidakko ulottui melkein rantaan asti. Tiedemiehet tunkeutuivat syvälle saaren sisäosaan tuota arvoisaa kauppatavaraa etsiäkseen, jota mannermaan alkuasukkailta kuulluista huhuista päättäen saattoi otaksua sieltä löytyvän tuottavia määriä. Laivan miehistö kalasti, metsästi ja tutki seutua. Paulvitsh laahusti edestakaisin rannikolla tai Ioikoi sitä reunustavien isojen puiden siimeksessä. Eräänä päivänä, kun miehet olivat keräytyneet lyhyen matkan päähän hänestä tarkastamaan saaren sisäosissa metsästelleen merimiehen luodin kaatamaa pantteria, nukkui Paulvitsh puunsa alla. Hänet herätti kädenkosketus olkapäähän. Hän nousi säpsähtäen istualleen ja näki ison ihmisenmuotoisen apinan kyyröttävän vieressään ja tarkkaavan häntä kiinteästi. Venäläinen säikähtyi suunniltaan. Hän vilkaisi merimiehiä kohti, — ne olivat parinsadan metrin päässä. Jälleen nykäisi apina häntä olkapäästä, mölisten valittelevasti. Paulvitsh ei nähnyt mitään uhkaa eläimen asennossa tai kysyvässä katseessa. Hän nousi verkalleen pystyyn. Apina hänen vieressään nousi samoin.
Puolikumarassa laahusti Paulvitsh varovasti merimiehiä kohti. Apina asteli hänen rinnallaan pidellen häntä käsivarresta. He olivat jo melkein saapuneet pienen miesryhmän luo, ennenkuin heidät huomattiin, ja nyt oli Paulvitsh tullut varmaksi siitä, että eläin ei aikonut tehdä hänelle mitään pahaa. Se oli nähtävästi tottunut ihmisseuraan. Venäläisen mieleen juolahti, että apina edusti melkoista raha-arvoa, ja ennenkuin he ehtivät merimiesten luo, oli hän päättänyt, että hän yksin hyötyisi siitä. Nähdessään tämän omituisen parin tallustavan heitä kohti kummastuivat miehet ja alkoivat juosta tulijoita vastaan. Apina ei osoittanut mitään pelonmerkkiä. Päinvastoin se kouraisi jokaista merimiestä olkapäähän ja tuijotti kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa. Tarkattuaan heitä kaikkia se palasi Paulvitshin luo haikean pettymyksen ilme kasvoilla ja pettymystä osoittavin elein.
Elukka huvitti miehiä. He kokoontuivat sen ympärille, tehden Paulvitshille monta kysymystä ja tarkaten hänen toveriansa. Venäläinen sanoi heille, että apina oli hänen. Mitään enempää hän ei halunnut kertoa, märehtihän vain yhä samaa lausetta: "Apina on minun. Apina on minun." Väsyneenä Paulvitshiin yritti eräs miehistä pientä pilaa. Kiepahtaen apinan taakse hän pisti ihmisenmuotoista neulalla selkään. Kuin salama kääntyi apina kiusaajaansa kohti ja samassa tuokiossa oli rauhallinen ystävällinen eläin muuttunut vimmatuksi raivohengeksi. Leveä irvistys, joka oli ollut merimiehen kasvoilla hänen kepposta tehdessään, hyytyi kauhun ilmeeksi. Hän yritti väistää kohti ojentuvia pitkiä käsivarsia, mutta, kun ei siinä onnistunut, veti hän tupesta vyössään riippuvan pitkän puukon. Yhdellä nykäisyllä riisti apina aseen miehen kädestä, nakkasi sen syrjään ja upotti sitten keltaiset torahampaansa hänen olkapäähänsä.
Kepit ja puukot kädessä karkasivat miehen toverit elukan kimppuun, Paulvitshin tanssiessa kiroilevan ja sähisevän joukon ympärillä ja ulistessa pyyntöjä ja uhkauksia. Hän näki unelmansa varallisuudesta nopeasti haihtuvan miesten aseiden edessä.
Mutta apina ei ollutkaan mikään helppo uhri ylivoimalle, jonka kohtalo oli määrännyt sen nujertajaksi. Päästäen kynsistään taistelun alkuunpanijan se ravisti jättiläishartioitaan, irroittautuen kahdesta sen selkään tarrautuneesta miehestä, ja kaatoi mahtavien kämmeniensä iskuilla toisen toisensa perään hyökkääjistä, hypiskellen sinne tänne ketterästi kuin pieni marakatti. Ottelun olivat huomanneet kapteeni ja perämies, jotka juuri saapuivat rantaan Marjorie W:stä. Paulvitsh näki heidän molempain juoksevan paikalle revolverit vireessä, kintereillään kaksi merimiestä, jotka olivat soutaneet maihin. Apina seisoi katsellen ympärilleen ja tarkastellen tekemäänsä tuhoa, mutta odottiko se hyökkäyksen uudistumista vai miettikö, kenen vihollisistaan ensimmäiseksi lopettaisi, sitä ei Paulvitsh voinut arvata. Sensijaan hän käsitti, että niin pian kun tulijat saapuisivat ampumamatkan päähän pedosta, he tekisivät siitä pikaisen lopun, jollei sen ehkäisemiseksi yritettäisi mitään ja hyvin pian. Apina ei ollut tehnyt mitään liikettä venäläistä hätyyttääkseen, mutta sittenkään ei tämä ollut varma, mitä saattoi tapahtua, jos menisi hillitsemään villiä eläintä, joka nyt oli ärtynyt petomaiseen raivoon ja jonka sieraimia kutkutti vastavuodatetun veren haju. Hetkisen hän epäröi, ja sitten välähtivät hänen mielikuvituksessaan jälleen kiiltävät kolikot, joiksi tämän ison ihmisapinan epäilemättä voisi muuttaa, jos hän sen kerran saisi turvallisesti kuletetuksi Lontooseen tai johonkin muuhun suureen pääkaupunkiin.
Kapteeni huusi hänelle käskien häntä väistymään, jotta voisi ampua eläintä; mutta sensijaan laahusti Paulvitsh apinan viereen, ja vaikka hänen haivenensa nousivat pelosta pystyyn, rohkaisihe hän kuitenkin laskemaan kätensä apinan käsivarrelle.
"Tule!" käski hän ja yritti kiskoa eläintä pois merimiesten keskeltä, joista monet istuivat nyt tanterella kauhusta muljottavin silmin tai ryömivät kontillaan pois voittajansa ulottuvilta.