Verkalleen salli apina laahata itsensä sivulle eikä osoittanut pienintäkään halua tehdä venäläiselle pahaa. Kapteeni pysähtyi muutaman askeleen päähän omituisesta parista.
"Pois tieltä, Sabroff", komensi hän. "Minä lähetän sen otuksen sinne, missä se ei enää pureskele kelpo merimiehiä."
"Se ei ollut apinan syy, kapteeni", puolusti Paulvitsh. "Älkäähän toki ampuko sitä. Miehet itse aloittivat kahakan — hyökkäsivät ensinnä sen kimppuun. Näettehän, että se on aivan lauhkea, ja — se on minun — se on minun — se on minun! Minä en salli teidän tappaa sitä", lopetti hän, puoliksi tärveltyneiden aivojen jälleen kuvaillessa hänelle nautintoja, joita Lontoossa voisi ostaa rahalla — rahalla, jota hän ei voinut toivoa saavansa muutoin kuin jonkun tällaisen onnenpotkaisun avulla.
Kapteeni laski aseensa alas. "Miehetkö kahakan aloittivat?" tutkaisi hän. "Kuinka sen asian laita on?" Ja sitten hän kääntyi merimiesten puoleen, jotka olivat jo nousseet tanterelta. Kukaan heistä ei ollut seikkailussa saanut pahempia vaurioita, paitsi rähinän alkuunpanija, jonka kaiketikin täytyisi viikon päivät voidella kivistelevää olkapäätä.
"Simpson sen teki", selitti yksi miehistä. "Hän pisti apinaa neulalla takaapäin ja eläin karkasi hänen kimppuunsa — mikä oli hänelle hiton oikein — ja se peittosi meidät toisetkin, mistä en voi sitä moittia, koska kaikki heti hyökkäsimme sen niskaan."
Kapteeni vilkaisi Simpsoniin, joka nolostuneena myönsi syytöksen todeksi. Sitten kapteeni astui apinan luo, ikäänkuin itse ottaakseen selvän, millainen se luonteeltaan oli, mutta hänen nähtiin samalla pitävän revolveriansa vireessä ja ojennettuna. Hän puhutteli kuitenkin lepytellen eläintä, joka istua kökötti venäläisen vieressä katsellen merimiehiä vuoroonsa kutakin. Kapteenin lähestyessä nousi apina puolittain ja hoippui häntä vastaan. Sen kasvoilla oli sama omituinen etsivä ilme, jolla se oli tutkinut jokaista merimiestä heidät ensin tavatessaan. Se tuli jälleen aivan viereen ja laski käpälänsä miehen toiselle olalle tarkaten kiinteästi hänen kasvojansa pitkän tuokion. Sitten tuli elukan kasvoille äskeisen pettymyksen ilme ja sen rinnasta kohosi melkein inhimillinen huokaus, kun se kääntyi pois, tuijottaakseen yhtä uteliaasti perämieheen ja päällystön mukana oleviin kahteen matruusiin. Kussakin tapauksessa se huokasi ja siirtyi edelleen, palaten vihdoin Paulvitshin viereen ja istahtaen taas takajaloilleen. Senjälkeen se osoitti vähän tai ei mitään mielenkiintoa muita miehiä kohtaan ja oli kaikesta päättäen unohtanut äskeisen ottelunsa niiden kanssa.
Kun seurue palasi Marjone W:n kannelle, oli Paulvitshilla mukanaan apina, joka näkyi olevan kovin halukas häntä seuraamaan. Kapteeni ei tätä järjestelyä vastustanut, ja niinpä vaitiollen hyväksyttiin ihmisapina laivakunnan jäseneksi. Laivaan tultuaan se tarkasti huolellisesti kaikkia uusia kasvoja, joka kerralla ilmaisten samaa pettymystä kuin edellisiäkin tutkittuaan. Päällystö ja tiedemiehet haastelivat usein laivalla tästä eläimestä, mutta eivät kyenneet keksimään tyydyttävää selitysti omituiselle menettelylle, jolla se aina tervehti uusia kasvoja. Jos se olisi tavattu mantereella tai jossakin muussa paikassa, eikä melkein tuntemattomalla saarella, joka oli ollut sen kotina, olisivat he päättäneet, että se oli aikaisemmin ollut ihmisellä kesynä; mutta saaren autiuden vuoksi ei sellainen selitys ollut mahdollinen. Se näkyi alati etsivän jotakuta, ja paluumatkan ensimmäisinä päivinä saarelta lähtemisen jälkeen tavattiin se usein nuuskimassa eri paikoissa laivaa; mutta sitte kun se oli nähnyt ja tarkastanut jokaisen laivakuntaan kuuluvan kasvot ja tutkinut aluksen kaikki loukot, ratkesi se aivan välinpitämättömäksi ympäristöstään. Venäläistäkin kohtaan se osoitti vain satunnaista mielenkiintoa, kun tämä toi sille ruokaa. Muulloin näkyi apina ainoastaan sietävän häntä. Se ei milloinkaan ilmaissut kiintymystä häneen eikä kehenkään muuhunkaan Marjorie W:n matkustajista tai miehistöstä eikä enää osoittanut merkkiäkään rajusta luonteesta, jolla oli ilmoittanut suuttumuksensa merimiesten hyökkäyksestä silloin kun oli heidän keskuuteensa saapunut.
Suurimman osan aikaansa se vietti vitjareikien kohdalla tähystäen edessä olevaa taivaanrantaa, ikäänkuin sillä olisi ollut kyllin järkeä tietääkseen, että laiva oli matkalla johonkin satamaan, missä olisi muita ihmisolentoja sen tutkivan katseen tarkattaviksi. Sanalla sanoen pidettiin Ajaxia, joksi hänet oli ristitty, merkillisimpänä ja älykkäimpänä apinana, mitä Marjorie W:n miehistö ja matkustajat koskaan olivat nähneet. Eikä sen äly ollut sen merkillisin ominaisuus. Sen koko ja ruumiinrakenne, ollakseen apinan, herättivät pelonsekaista ihmettelyä. Että se oli vanha, oli aivan ilmeistä, mutta ei ollut havaittavissa, että sen ikä oli vähimmässäkään määrin heikontanut sen ruumiin- tai sielunvoimia.
Viimein saapui sitten Marjorie W. Englantiin, ja siellä päällystö ja tiedemiehet, jotka säälivät viidakoista pelastamaansa surkeaa ihmisjäännöstä, antoivat Paulvitshille rahaa ja sanoivat hänelle ja hänen Ajaxilleen hyvästi.
Satamassa ja kaiken matkaa Lontooseen oli venäläisellä täysi työ Ajaxistansa. Jokaiset uudet kasvot niistä tuhansista, jotka joutuivat ihmisenmuotoisen näkyville, oli huolellisesti tutkittava, mikä sen monissa uhreissa herätti kauhua. Mutta vihdoin iso apina, jolla kaiketikaan ei ollut etsinnässään ollut menestystä, vaipui sairaloiseen välinpitämättömyyteen, josta jotkut ohimenevät kasvot sen vain silloin tällöin havahduttivat.