"Mutta nehän ovat iljettäviä elukoita — viheliäisiä olioita, alhaista lajia. Kuinka te osasitte puhua eläinten kieltä?"
"Ne eivät ole iljettäviä eivätkä alhaisia", vastasi Miriam. "Ystävät eivät koskaan ole sellaisia. Minä elelin niiden joukossa vuosikausia, ennenkuin Bwana tapasi minut ja toi minut tänne. Tuskin osasin puhua muuta kuin manganien kieltä. Tulisiko minun nyt kieltäytyä tuttavuudesta niiden kanssa vain siksi, että tätä nykyä satun asumaan ihmisten parissa?"
"Tätä nykyä!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Ette tarkoittane, että aiotte palata elämään niiden joukossa? No, no, mitä me nyt hupsuttelemmekaan! Jo pelkkä ajatuskin…! Teette minusta pilaa, neiti Miriam. Olette ollut ystävällinen noille paviaaneille, minkä vuoksi ne eivät hätyytä teitä. Mutta että olisitte kerran elänyt niiden joukossa… ei, se on järjetöntä."
"Mutta minäpä olen elänyt", väitti tyttö huomatessaan sen todellisen kauhun, jonka sellainen ajatus sai värähtämään miehen äänensävyssä, ja melkein huvikseen kiusoittaen häntä vielä enemmän. "Niin, minä elelin miltei alastomana isojen apinain ja pienempien apinain joukossa. Minä asuin puiden oksilla. Hyökkäsin pienemmän riistan niskaan ja söin sen — raakana. Korakin ja A'htin kanssa minä pyydystin antilooppeja ja metsäkarjuja ja istuin puunoksalla irvistellen Numalle, leijonalle, heitellen sitä varvuilla ja ärsyttäen, kunnes se raivoissaan karjui niin kauheasti, että maa vapisi. Ja Korak rakensi minulle pesän mahtavan puun korkeille oksille. Hän toi minulle hedelmiä ja lihaa. Hän taisteli minun puolestani ja oli minulle ystävällinen — siihen asti, kunnes tulin Bwanan ja My Dearin luo, en muista kenenkään muun kuin Korakin koskaan olleen minulle ystävällisen."
Tytön äänessä värähti nyt kaihoa, ja hän oli unohtanut kiusoittelevansa herra Morisonia. Hän ajatteli Korakia. Viimeiseltä ei Miriam ollutkaan häntä paljoa ajatellut.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti, omiin mietteisiinsä vaipuneina ratsastaessaan eteenpäin isäntänsä huvilaa kohti. Tyttö muisteli jumalaista vartaloa, nuorukaista, jonka pehmeää, ruskeaa ihoa puolittain verhosi leopardintalja hänen hypellessään ketterästi puiden välitse, laskeakseen hyväonniselta eräretkeltä palattuaan antimensa Miriamin eteen. Hänen takanaan kieppui pörröisenä ja voimakkaana iso ihmisenmuotoinen apina, sillä välin kun Miriam nauraen ja huutaen tervehdyksensä keinui notkuvalla oksalla metsäkammionsa edustalla. Se oli kaunis kuva, joka tytölle täten muistui mieleen. Silloisen elämän varjopuolet — pitkät, synkät yöt, nuo viidakon kylmät, kamalat yöt, sadekausien kosteus ja epämukavuus, alhaalla manalamaisessa pimennossa hiiviskelevien petojen murahdukset, alituinen uhka Sheetan, pantterin, ja Histan, käärmeen, taholta, pistävät hyönteiset, iljettävät itikat — tulivat harvoin hänen mieleensä. Sillä olihan kaiken tuon korvannut aurinkoisten päivien onni, väljä vapaus ja ennen kaikkea Korakin toveruus.
Miehen ajatukset olivat jokseenkin sekaisin. Hän oli äkkiä havainnut olleensa ihan rakastumaisillaan tähän tyttöön, josta hän ei ollut tiennyt mitään, kunnes neitonen vastikään oli vapaaehtoisesti paljastanut osan entistä elämäänsä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän oli lahjoittanut Miriamille rakkautensa — että oli ollut tarjoamaisillaan hänelle oman kunnioitettavan nimensä. Hän vavahti ajatellessaan, kuinka vähällä se oli ollut. Silti hän yhä rakasti Miriamia. Sille ei herra Morison Baynesin ja hänen laistensa siveysoppi asettanut mitään esteitä. Tyttö oli halvempaa savea kuin hän itse. Yhtä vähän hän saattoi ottaa vaimokseen Miriamin kuin jonkun tämän paviaaniystävistä, eikä neitonen tietysti voinut sellaista tarjousta häneltä odottaakaan. Hänen lempensä olisi tuollaiselle riittävä kunnianosoitus, — nimensä hän luonnollisesti antaisi jollekulle omaan ylhäiseen seurapiiriinsä kuuluvalle.
Tytöllä, joka oli elänyt apinain parissa, joka oman tunnustuksensa mukaan oli liikkunut melkein alastomana niiden joukossa, ei suinkaan voinut olla kovin herkkä vaisto siveellisyyden korkeimmissa vaatimuksissa. Se rakkaus, jota Baynes hänelle tarjoisi, ei siis arvatenkaan loukkaisi häntä, vaan pikemminkin siinä olisi kaikki, mitä hän toivoisi tai odottaisi.
Mitä enemmän hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes asiaa mietti, sitä varmemmin hän uskoi suunnittelevansa perin ritarillista ja epäitsekästä tekoa. Eurooppalaiset voivat käsittää tämän ajatussuunnan paremmin kuin amerikkalaiset — poloiset pimeät siirtomaalaiset, joiden ei ole suotu täysin tajuta kastijärjestelmän arvoa ja sitä tosiasiaa, että "kuningas ei voi tehdä väärin." Hänen ei edes tarvinnut pohtia sitä seikkaa, että tyttö eläisi paljoa onnellisempana lontoolaisen asunnon ylellisyydessä, hänen sekä rakkautensa että pankkitilinsä turvissa, kuin sellaisen miehen laillisena vaimona, jonka neidon yhteiskunnallinen asema voisi hänelle toimittaa. Kuitenkin oli yksi kysymys, johon hän halusi saada ratkaisevan vastauksen, ennenkuin edes ryhtyisi omaa suunnitelmaansa toteuttamaan.
"Keitä olivat Korak ja A'ht?" tiedusti hän.