Ja hänen katsellessaan Miriamia tunkeutui väkisinkin eräs toinen ajatus hänen mieleensä. Tyttö oli mitä kaunein ja haluttavin; mutta mitä Baynes hänestä tiesi? Eikö neitonen ollut ihan mahdoton? Eikö hänen äsken näkemänsä kohtaus ollut riittävä todistus hänen mahdottomuudestansa? Nainen, joka kiipeili puissa ja keskusteli viidakon paviaanien kanssa! Sehän oli ihan kauheata!
Taaskin hänen jalosukuisuutensa Morison pyyhki ohimoitansa. Miriam vilkaisi häneen.
"Olette kuumissanne", virkkoi hän. "Nyt, kun aurinko on menossa mailleen, tuntuu minusta aivan viileältä. Miksi te nyt hikoilette?"
Hän ei ollut aikonut antaa tytön tietää, että oli nähnyt hänet paviaanien parissa. Mutta äkkiä, ennenkuin tiesi, mitä sanoikaan, hän tuli sen lausuneeksi.
"Minä hikoilen liikutuksesta", selitti hän. "Viidakkoon ratsastaessani huomasin teidän poninne. Tahdoin teidät yllättää; mutta itsepä minä ällistyinkin. Minä näin teidät puissa paviaanien kanssa."
"Niinkö?" virkahti tyttö ihan tyynesti, ikäänkuin ei siinä olisi mitään merkillistä, että nuori neitonen oli ystävällisissä väleissä villin viidakon eläinten kanssa.
"Se oli hirveää!" huudahti hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Hirveääkö?" toisti Miriam rypistäen hämmästyneenä kulmiaan. "Mitä hirveää siinä oli! Ne ovat minun ystäviäni. Onko hirveää haastella ystäviensä kanssa?"
"Te siis todella haastelitte niiden kanssa?" ihmetteli Morison.
"Ymmärsitte niitä ja ne ymmärsivät teitä?"
"Tietysti."