Avoimella kentällä metsän takana palasivat erämiehet päivän urheilusta. He olivat kaukana toisistaan, toivoen kotimatkallaan kentän yli yllättävänsä jonkun samoilevan leijonan. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes ratsasti lähinnä metsää. Hänen katseensa, harhaillessaan aaltoilevan pensaantöppäitä kasvavan seudun yli, osui johonkin hahmoon, joka liikahteli viidakon reunalla, missä tiheikkö äkkiä päättyi aukeaan tasankoon.
Hän ohjasi ratsunsa sinnepäin. Olento oli vielä liian kaukana hänestä, jotta hänen tottumattomat silmänsä olisivat erottaneet, mikä se oli; mutta ehdittyään lähemmäksi hän havaitsi sen hevoseksi ja oli jo palaamaisillaan alkuperäiselle suunnalleen, kun samassa luuli eroittavansa hevosen selässä satulan. Hän ratsasti vielä likemmäs. Niin, eläin oli satuloitu. Ja sitten hänen jalosukuisuutensa Morisonin silmät ilmaisivat iloista odotusta, sillä nyt hän tunsi ponin Miriamin erikoiseksi suosikiksi.
Hän karautti eläimen viereen. Miriamin täytyi olla metsässä. Miestä hiukan pöyristytti ajatus, että turvaton tyttö oli yksinään tuossa viidakossa, joka hänestä yhä oli kamala kauhun paikka, missä tuoni hiiviskellen väijyi. Hän hyppäsi satulasta ja jätti hevosensa Miriamin ratsun viereen. Jalkaisin hän painui viidakkoon. Hän tiesi, että neitonen luultavasti oli kyllä turvassa, ja tahtoi häntä hämmästyttää äkkiä yllättämällä hänet.
Hän oli ehtinyt astua vain vähän matkaa metsään, kun kuuli suurta mekastusta läheisestä puusta. Lähemmäksi tultuaan hän näki joukon paviaaneja riitelemässä jostakin. Tarkkaan tähystäessään hän huomasi, että yksi niistä käsitteli naisen ratsastushametta ja toiset saappaita ja sukkia. Hänen sydämensä lakkasi melkein sykkimästä, sillä luonnollisesti hän sovitti tähän näytelmään kaameimman selityksen. Paviaanit olivat surmanneet Miriamin ja riistäneet nuo vaatteet hänen ruumiiltansa. Morisonia puistatti.
Hän oli juuri huutamaisillaan kovaa siinä toivossa, että tyttö sittenkin vielä eläisi, kun samassa näkikin hänet puussa lähellä sitä, jossa paviaanit olivat, ja nyt hän huomasi niiden ärisevän ja parpattavan Miriamille. Kummastuksekseen hän näki tytön apinan tavoin kiepsauttavan itsensä puuhun noiden isojen eläinten alapuolelle ja sitten pysähtyvän oksalle vain muutaman jalan päähän lähimmästä paviaanista ja oli juuri kohottamaisillaan kiväärinsä ja lennättämäisillään luodin inhan luontokappaleen ruumiiseen, se kun näkyi aikovan karata tytön niskaan. Mutta silloin hän kuuli Miriamin puhuvan. Hän oli pudottaa pyssynsä hämmästyksestä, kuullessaan outoa äännähtelyä, samanlaista kuin apinain, purkautuvan Miriamin huulilta.
Paviaanit lopettivat ärinänsä ja kuuntelivat. Ilmeisesti ne ällistyivät yhtä paljon kuin hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes. Verkalleen ja yksi erältään ne lähenivät tyttöä. Tämä ei osoittanut pienintäkään pelon merkkiä. Eläimet ihan piirittivät hänet nyt, niin että Baynes ei olisi voinut laukaista saattamatta tytön henkeä vaaraan; eikä hän sitä enää halunnutkaan tehdä. Hän oli kokonaan uteliaisuuden vallassa. Useita minuutteja keskusteli tyttö paviaanien kanssa, sillä mitään muutakaan se ei saattanut olla, ja sitten jokainen hänelle kuuluva vaatekappale ojennettiin hänelle auliisti. Paviaanit pysyivät yhä hartaasti hänen ympärillään, kun hän puki ne ylleen. Ne rupattelivat tytölle, ja tyttö rupatteli vuorostaan niille. Herra Morison Baynes istahti puun juurelle ja pyyhki hikistä otsaansa. Sitten hän nousi ja palasi ratsulleen.
Kun Miriam muutamaa minuuttia myöhemmin tuli esille metsästä, tapasi hän Morisonin siellä, ja hänen jalosukuisuutensa katseli häntä suurin silmin, joissa kuvastui sekä ihmettelyä että jonkinlaista kauhua.
"Näin hevosenne täällä", selitti Baynes, "ja tuumin, että odottaisin täällä ratsastaakseni teidän seurassanne kotiin. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan?"
"Eipä tietenkään", vastasi tyttö. "Onhan se hauskaa."
Heidän ratsastaessaan kedon yli vieretysten ja niin lähekkäin, että kannukset melkein kalahtelivat toisiinsa, joutui Morison useastikin sivultapäin tarkkaamaan tytön säännöllisiä piirteitä ja mietiskeli, olivatko hänen silmänsä hänet pettäneet vai oliko hän todella nähnyt tämän suloisen olennon seurustelevan rumien paviaanien kanssa ja keskustelevan niiden kanssa yhtä sujuvasti kuin haasteli hänelle. Asia tuntui kaamealta — mahdottomalta. Mutta hän oli sen sittenkin omin silmin nähnyt.