Tarzan ja Taug nousivat yhdessä puihin rajun apinan takkuisten karvojen hankautuessa englantilaisen loordin pojan sileää ihoa vasten, kun he rinnakkain vaelsivat aarnioviidakossa.
"Mene takaisin Tikan luokse!" kehoitti Tarzan. "Hän on sinun. Tarzan ei tahdo häntä."
"Onko Tarzan löytänyt uuden naaraksen?" tiedusti Taug.
Apinapoika kohautti olkapäitään.
"Gomangania varten on toinen gomangani", hän selitti; "Numaa, leijonaa, varten on Sabor, naarasleijona; Shitaa varten on hänen laatuisensa naaras; Baraa, hirveä, Manua, marakattia, kaikkia viidakon eläimiä ja lintuja varten on puoliso. Vain Apinain Tarzania varten ei ole. Taug on apina. Tika on apina. Palaa Tikan luokse. Tarzan on ihminen. Hän tahtoo olla yksin."
TOINEN LUKU
Tarzan vankina
Mustat soturit uurastivat viidakon painostavan ummehtuneen siimeksen kosteassa helteessä. Sotakeihäällään he rouhivat irti jäykkää, mustaa savea ja paksuja kerrostumia lahoavaa kasvullisuutta. Vankkakyntisillä sormillaan he kaapivat irroitetut maakokkareet ikivanhan riistapolun keskeltä. Usein he keskeyttivät työnsä istuutuen levähtämään kaivamansa kuopan reunalle, puhellen ja nauraa remuten.
Läheisten puitten runkoja vastaan nojasivat heidän pitkät, soikeat, paksusta puhvelinnahasta valmistetut kilpensä ja käsineen kaivavien miesten keihäät. Hiki helmeili heidän sileällä, kiiltävän mustalla ihollaan, jonka alla liikkuivat heidän pyöreät, luonnon turmeltumattomissa oloissa joustaviksi ja täydellisiksi kehittyneet lihaksensa.
Nopsajalkainen antilooppi, joka varovasti asteli vedelle vievää tietä myöten, pysähtyi, kun pelästyttävä naurunremakka kantautui sen korviin. Hetkisen se seisoi kuin kivettyneenä; vain sen herkät sieraimet värähtelivät; sitten se pyörähti ympäri ja pakeni meluttomasti ihmisen peloittavasta läheisyydestä.