Sadan askeleen päässä, syvällä viidakon läpitunkemattomassa tiheikössä kohotti Numa vankkaa päätään. Numa oli aterioinut hyvin melkein päivän koittaessa, ja tarvittiin kovaa melua sen herättämiseksi. Nyt se nosti kuonoaan ja nuuhki ilmaa, tunsi antiloopin terävän ja ihmisen voimakkaan tuoksun. Mutta Numa oli hyvin kylläinen. Päästäen matalan, tyytymättömän murahduksen se nousi ja lönkytti tiehensä.
Loistavahöyhenisiä, käheä-äänisiä lintuja lenteli puusta puuhun. Pieniä, lörpötteleviä ja toruskelevia apinoita kiipeili huojuvilla oksilla mustien sotureiden yläpuolella. Mutta he olivat kuitenkin yksin, sillä viidakko, jossa kuhisee kymmeniätuhansia eläviä olentoja, on samoin kuin suurkaupunkien ihmistungosten täyttämät kadut yksinäisimpiä paikkoja Jumalan avarassa luomakunnassa.
Mutta olivatko he yksin?
Heidän yläpuolellaan istui lehväisen puun oksalla harmaasilmäinen nuorukainen, sulavasti pysytellen tasapainossa tarkkaillessaan heidän kaikkia liikkeitään kiihkeän innokkaasti. Poika halusi ilmeisesti saada tietää, mikä oli mustien puuhien tarkoitus, mutta pohjalla kyti hänessä hillitty viha. Juuri näiden kaltainen olento oli surmannut hänen rakkaan Kaalansa. Heitä kohtaan oli mahdoton tuntea muuta kuin vihamielisyyttä, mutta hyvin mielellään hän tarkasteli heitä, sillä hän tahtoi perin hartaasti oppia paremmin tuntemaan, ihmisten tapoja.
Hän näki kuopan syventyvän, kunnes hänen allaan ammotti tilava onkalo, joka täytti koko polun leveyden ja johon kaikki kuusi kaivajaa mahtuivat helposti samalla kertaa. Tarzan ei kyennyt arvaamaan niin suuren työn tarkoitusta. Ja kun miehet katkaisivat pitkiä seipäitä, teroittivat ne yläpäästä ja asettivat ne tasaisten välimatkojen päähän toisistaan pystyyn kuopan pohjaan, niin hänen ihmettelynsä vain lisääntyi, eikä se lakannut sittenkään, kun kuopan päälle laskettiin ohuita poikkitankoja ja levitettiin sitten huolellisesti lehdeksiä ja multaa, niin että mustien miesten suorittama työ täydelleen piilottui näkyvistä.
Saatuaan työnsä valmiiksi neekerit silmäilivät käsialaansa hyvin tyytyväisinä, ja myöskin Tarzan silmäili sitä. Tuskin edes hänen harjaantunut katseensa huomasi mitään jälkiä, jotka olisivat osoittaneet, että ikivanhaa riistapolkua oli millään tavoin salakähmäisesti käsitelty.
Apinamies oli niin syvästi vaipunut miettimään peitetyn kuopan tarkoitusta, että hän salli mustaihoisten poistua kyläänsä päin ilman tavanmukaista kiusoittelua, joka oli tehnyt hänestä Mbongan kansan kauhun ja tarjonnut Tarzanille sekä keinon kostaa että ehtymättömän hauskuuden lähteen.
Mutta pohtipa hän kuinka hyvänsä, hän ei kyennyt ratkaisemaan piilotetun kuopan salaperäistä arvoitusta, sillä mustaihoisten menettelytavat olivat vielä Tarzanille outoja. He olivat tunkeutuneet hänen viidakkoonsa vasta vähän aikaa sitten — laatuaan ensimmäisinä, jotka olivat tulleet loukkaamaan siellä asustavien eläinten ikivanhaa ylivaltaa. Numalle, leijonalle, Tantorille, norsulle, isoille apinoille ja pienille apinoille, koko tämän villin aarniometsän kaikille kymmenilletuhansille olennoille oli ihmisten toiminta uutta. Niillä oli paljon oppimista näiltä mustilta, karvattomilta otuksilta, jotka kävelivät pystyssä takajaloillaan — ja ne oppivat hitaasti ja aina omaksi surukseen.
Kohta mustaihoisten lähdettyä Tarzan pudottautui keveästi polulle, epäluuloisesti nuuhkien hän kaarsi kuopan reunaa. Laskeuduttuaan kyykkysilleen hän raapi pois vähän maata, niin että yksi poikkitanko paljastui. Hän nuuhki sitä, kosketti sitä, kallisti päätään sivulle ja aprikoi asiaa vakavasti useita minuutteja. Sitten hän peitti sen jälleen huolellisesti, tasoittaen maan yhtä hyvästi kuin mustatkin olivat tehneet. Senjälkeen hän heilautti itsensä takaisin puiden oksien sekaan ja lähti liikkeelle etsimään karvaisia tovereitaan, Kertshakin heimon isoja apinoita.
Kerran hän osui Numan, leijonan, tielle, ja pysähtyi hetkeksi sinkauttamaan pehmoisen hedelmän vasten vihollisensa äriseviä kasvoja ja pilkkaamaan ja herjaamaan sitä, nimitellen petoa haaskojen syöjäksi ja Dangon, hyenan, veljeksi. Numan kellanvihreistä, pyöristyneistä silmistä hehkui katkeraa vihaa, kun se katsella tuijotteli yläpuolellaan hyppelevää olentoa. Matalat murahdukset panivat leijonan vankat leukapielet värähtelemään, ja sen sapekas kiukku antoi kiemurtelevalle hännälle rajun, ruoskamaisen liikkeen; mutta kun se entisten kokemustensa nojalla hyvin käsitti, kuinka turhaa oli pitkän matkan päästä käydä sanasotaa apinamiehen kanssa, niin se pian kääntyi ja katosi sotkuisen kasviston sekaan, joka piiloitti sen kiusanhenkensä näkyvistä. Vielä viimeisen kerran kiljaistuaan poistuvalle viholliselleen viidakkohäväistyksen ja irvistettyään sille apinain tavalla Tarzan lähti jatkamaan matkaansa.