Hänen edettyään vielä noin puolitoista kilometriä osui hänen teräviin sieraimiinsa toisaalta puhaltavan tuulahduksen mukana tuttu, kirpeä, lähellä olevan otuksen tuoksu, ja hetkisen kuluttua häämöitti hänen allaan tavattoman kookas, tumman harmaa ruho, joka tukevasti astua tömisti viidakkopolkua pitkin. Tarzan tarttui ohueen oksaan ja katkaisi sen; kuultuaan sen äkillisen risahduksen raskas olento pysähtyi. Isot korvat kääntyivät eteenpäin, ja pitkä, notkea kärsä kohosi heilumaan sinne tänne, etsien vihollisen hajua, samalla kun kaksi heikkoa pientä silmää turhaan tirkisteli epäluuloisesti ympärilleen löytääkseen rauhallista vaellusta häirinneen melun aiheuttajan.
Tarzan nauroi ääneen ja tuli lähemmäksi paksunahan pään kohdalle.
"Tantor! Tantor!" hän huusi. "Bara, hirvi, ei ole niin pelokas kuin sinä — sinä, Tantor, norsu, isoin viidakon asukkaista, vaikka sinulla onkin yhtä monen Numan voimat kuin minulla on varpaita jaloissani ja sormia käsissäni. Tantor, joka jaksaa kiskoa juurineen paksuja puita, vapisee pelosta kuullessaan katkeavan oksan risahtavan."
Jymisevä ääni, joka saattoi olla yhtä hyvin halveksumisen kuin huojennuksen merkki, oli Tantorin ainoa vastaus, samalla kun kohotettu kärsä ja korvat laskeutuivat ja otuksen häntä vaipui tavalliseen asentoonsa; mutta hänen silmänsä pyörivät yhä vieläkin ympäri, etsien Tarzania. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut jännittyneenä arvailla, missä apinamies oli, sillä sekuntia myöhemmin pudottautui nuorukainen keveästi vanhan ystävänsä leveälle päälaelle. Sitten hän ojensihe pitkin pituuttaan, naputteli paljailla varpaillaan paksua nahkaa, raaputti sormillaan hennompia kohtia isojen korvien takaa ja puheli Tantorille viidakon juoruja, ikäänkuin kookas eläin olisi ymmärtänyt kaikki hänen sanansa.
Paljon Tarzan saattoikin saada Tantorin ymmärtämään, ja vaikka aarniometsän pakinat eivät lainkaan liikuttaneet viidakon vankkaa, harmaata jättiläistä, seisoi hän kuitenkin, räpytellen silmiään ja heiluttaen tyynesti kärsäänsä, ikäänkuin hän olisi perin tarkkaavasti imenyt itseensä jokaisen sanan ja pitänyt niitä tärkeinä. Oikeastaan hän nautti miellyttävästä, ystävällisestä äänestä, korvien taustaa hyväilevistä käsistä ja sen olennon välittömästä läheisyydestä, jota hän oli usein kantanut selässään, senjälkeen kun Tarzan kerran pienenä lapsena oli pelkäämättä lähestynyt kookasta koirasnorsua, uskoen paksunahalla olevan yhtä ystävälliset tunteet kuin ne olivat, jotka sykähdyttelivät hänen omaa sydäntään.
Heidän vuosikausia kestäneen liittonsa aikana oli Tarzan huomannut, että hänellä oli selittämätön kyky hallita ja ohjata valtavaa ystäväänsä. Hänen kutsustaan oli Tantor valmis saapumaan pitkien välimatkojen päästä — niin kaukaa kuin hänen herkät korvansa saattoivat erottaa apinamiehen kimeän läpitunkevan huudon — ja kun Tarzan kyykötti hänen niskassaan, oli Tantor valmis kompuroimaan viidakossa minne päin ratsastaja vain käski. Se oli ihmisjärjen kyky hallita eläintä, ja se oli aivan yhtä tehokas kuin jos he molemmat olisivat ymmärtäneet sen alkuperän, vaikka kumpikaan heistä ei sitä käsittänyt.
Puoli tuntia Tarzan loikoili Tantorin selässä. Aika ei merkinnyt mitään heille kummallekaan. Elämä, sellaisena kuin he sen näkivät, oli pääasiallisesti vatsan täyttämistä. Tarzanille se työ ei ollut niin vaivaloinen kuin Tantorille, sillä Tarzanin vatsa oli pienempi, ja kun hän oli kaikkiruokainen, oli ravinnon hankkiminen hänelle helpompaa. Jollei yhtä lajia ollut helposti saatavissa, niin olihan aina paljon muita, joilla hän voi tyydyttää nälkänsä. Hän ei ollut niin turhantarkka ruuistaan kuin Tantor, joka ei suostunut syömään mitään muuta kuin määrättyjen puiden kaarnaa ja toisten puuta, kun taas kolmannesta puulajista vain lehdet kiihoittivat hänen ruokahaluaan ja nekin kenties vain määrättyinä vuodenaikoina.
Tantorin täytyi kuluttaa suurin osa elämästään äärettömän vatsansa täyttämiseen, valtaisten lihaksien tarpeiden tyydyttämiseksi. Sellainen, on asianlaita kaikkiin alempiin olentoihin nähden — ravinnon etsiminen ja sen sulattaminen vaativat niiden ajan siksi tarkoin, että niiltä jää varsin vähän aikaa mihinkään muuhun. Epäilemättä juuri tämä haitta on estänyt niitä edistymästä yhtä ripeästi kuin ihminen, joka voi uhrata enemmän aikaa ajatellakseen muita asioita.
Mutta tällaiset kysymykset eivät kovinkaan pahasti vaivanneet Tarzania eivätkä ollenkaan Tantoria. Ensinmainittu tiesi olevansa onnellinen norsun seurassa. Sen syytä hän ei tiennyt. Hän ei aavistanut, että hän inhimillisenä olentona — normaalisena, terveenä inhimillisenä olentona — kaipasi jotakin elollista oliota tuhlatakseen sille rakkauttansa. Mutta hänen lapsuudenaikaiset kisatoverinsa Kertshakin heimon apinoiden keskuudessa olivat nyt isoja, juroja petoja. He eivät tunteneet eivätkä herättäneet paljoakaan kiintymyksen tunteita. Nuorempien apinain keralla Tarzan vielä silloin tällöin leikki. Omalla villillä tavallaan hän piti heistä; mutta he eivät olleet läheskään tyydyttäviä ja rauhallisia tovereita. Tantor oli juhlallisen iso, tyyni, tasainen, vakava. Oli niin rauhaisan miellyttävää olla pitkällään hänen karkealla päälaellaan ja valaa hämäriä toiveitaan ja pyrkimyksiään leveihin korviin, jotka heiluivat raskaasti edestakaisin silminnähtävän ymmärtämyksen merkiksi. Kaikista viidakon asukkaista oli Tantor voimakkaimmin vallannut Tarzanin rakkauden, senjälkeen kun Kaala oli apinapojalta riistetty. Joskus Tarzan aprikoi, vastasiko Tantor hänen kiintymykseenpä. Sitä oli vaikea tietää.
Vatsan ääni — pakottavin, jyrkin ääni koko viidakossa — ajoi Tarzanin vihdoin takaisin puihin ja etsimään ravintoa, kun taas Tantor jatkoi keskeytymättä matkaansa päinvastaiseen suuntaan.