Kun kyläläisten silmät osuivat vankiin, niin he hölmistyivät, ja heidän jykevät leukapielensä jäivät ammolleen ihmettelystä ja epäilystä. Kuukausimääriä he olivat eläneet, alituiseen peläten kummallista, valkoista haltiaa, jonka vain harvat olivat milloinkaan vilahdukselta nähneet voidakseen eloonjääneinä kuvata häntä.
Sotilaita oli kadonnut poluilta melkein heidän kylänsä näkyvissä toveriensa seurasta yhtä salaperäisesti ja jäljettömästi kuin olisi maa heidät niellyt, ja myöhemmin olivat heidän ruumiinsa yöllä tipahtaneet kuin taivaasta kylän raitille.
Tämä peloittava olento oli öisin näyttäytynyt kylän majoissa, surmannut ja hävinnyt jälleen, jättäen jälkeensä majoihin tappamiensa vainajien lisäksi omituisia kauhistuttavia todistuksia, kaameasta huumorin tajusta.
Mutta nyt hän oli heidän vallassaan! Enää hän ei voisi kauhistaa heitä. Hitaasti valkeni se heille. Kiljaisten juoksi eräs nainen esiin ja iski apinamiestä vasten kasvoja. Hänen esimerkkiään noudatti toinen ja sitten taas toinen, kunnes Apinain Tarzan oli riehuvan, kynsivän ja kirkuvan alkuasukasjoukon ympäröimänä.
Mutta sitten saapui Mbonga, neekerien päällikkö, ja ajoi alamaisensa pois uhrin kimpusta mäjäytellen keihäällään lujasti heidän selkiään.
"Hänet säästetään illaksi", hän komensi.
Kaukana viidakossa seisoi Tantor, norsu, jonka pahin pakokauhu oli vaimennut, korvat hörössä ja huojutellen aaltomaisesti kärsäänsä. Mitä liikkui hänen villien aivojensa sokkeloissa? Saattoiko hän etsiä Tarzania? Voiko hän muistaa ja antaa oikean arvon sille palvelukselle, jonka apinamies oli hänelle tehnyt? Sitä ei voida epäilläkään. Mutta tunsiko hän kiitollisuutta? Olisiko hän ollut valmis panemaan oman henkensä alttiiksi pelastaakseen Tarzanin, jos olisi tietänyt, missä vaarassa hänen ystävänsä oli? Sitä te epäilette. Kaikki, jotka vähänkin tuntevat norsuja, epäilevät sitä. Englantilaiset, jotka ovat paljon metsästäneet norsuilla Intiassa, väittävät, etteivät he ole kuulleet ainoastakaan tapauksesta, jolloin joku näistä eläimistä olisi rientänyt vaarassa olevan ihmisen avuksi, vaikka tämä mies olisi usein auttanut niitä ja osoittanut niitä kohtaan ystävyyttä. Ja niin ollen voidaankin epäillä, olisiko Tantor koettanut voittaa mustaihoisia kohtaan tuntemaansa vaistomaista pelkoa, yrittääkseen auttaa Tarzania.
Vimmastuneiden kyläläisten kiljunta kantautui heikkona hänen herkkiin korviinsa, ja hän pyörähti ympäri, ikäänkuin aikoen kauhun valtaamana paeta; mutta häntä pidätti jokin, ja taaskin hän kääntyi, nosti kärsäänsä ja päästi kimeän karjaisun.
Sitten hän jäi seisomaan kuunnellen.
Kaukaisessa kylässä, johon Mbonga oli palauttanut rauhan ja järjestyksen, saattoivat neekerit tuskin kuulla Tantorin ääntä, mutta Tarzanin tarkkoihin korviin se toi sanomansa.