"Oletko sinä Jumala?" kysyi Tarzan.
Poppamies, jolla ei ollut aavistustakaan toisen sanojen merkityksestä, tanssi muutamia omituisia askelia, hyppäsi korkealle ilmaan, pyörähtäen täyden kierroksen ympäri, ja tuli maahan kumaraan asentoon, jalat hyvin levällään ja pää ojennettuna apinamiestä kohti. Niin hän oli hetkisen, lausuen sitten äänekkäästi: "Buu!" Sillä hän ilmeisestikin aikoi säikäyttää Tarzanin tiehensä; mutta sellaista tehoa ei sanalla ollut.
Tarzan ei hellittänyt. Hän oli saanut päähänsä, että hänen oli päästävä kuulustelemaan Jumalaa, eikä mikään maailmassa kyennyt nyt häntä pidättämään. Nähtyään ettei hänen kujeilunsa lainkaan tepsinyt vieraaseen, koetti poppamies uutta keinoa. Hän sylkäsi seebran häntään, joka hänellä oli yhä kädessään, piirsi sen yläpuolelle ympyröitä toisessa kädessään olevilla nuolilla, samalla peräytyen varovasti kauemmaksi Tarzanista ja puhellen hännän jouhipäälle kuten uskotulleen.
Tämän taian täytyi kuitenkin olla kehno, sillä otus, olipa hän sitten jumala tai haltia, lyhensi pysähtymättä heidän välistänsä matkaa. Ympyröitä tulikin senvuoksi vain vähän ja vikkelästi, minkä jälkeen poppamies koetti tehdä ryhtinsä pelkoa ja kunnioitusta herättäväksi ja heilautti seebran häntää edessään, pyyhkäisten sillä kuvitellun rajan itsensä ja Tarzanin väliin.
"Tämän rajan ylitse sinä et voi astua, sillä taikani on voimakas taika", hän huusi. "Seis! Muutoin kaadut kuoliaana maahan, niin pian kun jalkasi koskettaa tätä paikkaa. Äitini oli vudu, isäni oli käärme; minä olen leijonan sydämistä ja pantterin sisälmyksistä; syön pieniä lapsia aamiaiseksi, ja viidakon haltiat ovat orjiani. Olen mahtavin poppamies koko maailmassa; en pelkää mitään, sillä minä en voi kuolla. Minä —" Sen edemmäksi hän ei päässyt; sensijaan hän kääntyi pakoon, kun Apinain Tarzan astui taiotun surmaviivan yli ja oli sittenkin elossa.
Poppamiehen lähtiessä juoksemaan oli Tarzan vähällä menettää malttinsa. Tällainen ei ollut Jumalalle sopivaa menettelyä, ei ainakaan sen käsityksen mukaan, jonka Tarzan oli saanut Jumalasta.
"Tule takaisin!" kiljaisi apinamies. "Tule takaisin, Jumala! Minä en tee sinulle pahaa!" Mutta silloin poppamies jo pakeni täyttä karkua, hyppien korkealle, harpatessaan keittopatojen ja kyläläisten majojen edustalla palaneiden, suitsuaviksi tuhkaläjiksi hiiltyneiden pikkunuotioiden ylitse. Suoraan omaa majaansa kohti juoksi poppamies, jota pelko kannusti harvinaisen vinhaan vauhtiin; mutta turhaan hän ponnisteli — apinamies kiiti hänen perässään yhtä nopeasti kuin Bara, kauris.
Juuri majansa ovella joutui poppamies kiinni. Raskas käsi laskeutui hänen olalleen ja kiskaisi hänet takaisin. Se kouraisi puhvelinnahan liepeestä ja tempasi häneltä naamion. Tarzan näki, että pimeään majaan pujahti alaston neekeri.
Tätäkö hän siis oli luullut jumalaksi! Tarzanin huulet kaartuivat äkäisesti irveen, kun hän syöksyi majaan kauhistuneen taikurin jäljessä. Siellä vallitsevassa sysimustassa pimeydessä hän löysi miehen kyyristyneenä vastaiselle seinustalle ja veti hänen kuutamoisen yön verrattain valoisaan ulkoilmaan.
Poppamies puri ja raapi, pyrkien karkuun; mutta saatuaan muutamia nyrkiniskuja kalloonsa hän pian tajusi vastustelun turhaksi. Kuutamossa Tarzan nosti kyyristelevän olennon vapiseville jaloilleen.