Niin, Tarzan oli löytänyt Jumalan ja hän vietti koko päivän ajatellessaan kaikkea sitä luonnossa olevaa hyvää ja kaunista, mikä oli saanut Hänestä alkunsa. Mutta yksi seikka tuotti hänelle päänvaivaa. Sitä hän ei oikein saanut soveltumaan siihen käsitykseen, joka hänellä oli äsken löytämästään Jumalasta:
Kuka oli luonut Histahin, käärmeen?
VIIDES LUKU
Tarzan ja neekeripoika
Apinain Tarzan istui ison puun juurella, punoen uutta ruohoköyttä. Hänen vierellään maassa olivat Shitan, pantterin, hampaiden ja kynsien pahasti repimän vanhan nuoran kuluneet jätteet. Alkuperäisestä nuorasta oli jäljellä vain puolet; toisen puolen oli vihainen kissaeläin vienyt mukanaan hyppiessään viidakkoon silmukka vielä hillittömässä kaulassaan, kun taas irtonainen pää laahautui pensaikossa.
Tarzan hymyili muistellessaan Shitan vimmaista raivoa, mielettömän rajuja ponnistuksia vapautuakseen siihen takertuneista säikeistä, sen kaameata karjumista, joka oli osaksi vihaa, osaksi kiukkua, osaksi pelkoa. Häntä hymyilytti, kun hän ajatteli vihollisensa äskeistä lannistumista ja sitä, kuinka kävisi ensi kerralla, kun hän olisi punonut uuden köytensä yhtä säiettä paksummaksi.
Tästä tulisi vahvin, paksuin nuora, mitä Apinain Tarzan oli milloinkaan valmistanut. Kun apinamies kuvitteli mielessään Numaa, leijonaa, turhaan rimpuilemassa sen pidättämänä, niin hän värähteli ihastuksesta. Hän oli tyytyväinen ja hyvillä mielin, sillä hänen kätensä ja aivonsa olivat puuhassa. Samoin olivat myöskin hänen Kertshakin heimoon kuuluvat toverinsa etsiessään ravintoa aukeamalta ja hänen ympärillään kasvavista puista.
Eivät mitkään kiusalliset tulevaisuuden huolet rasittaneet heidän mieltään, ja vain silloin tällöin heräsi heidän aivoissaan muistelmia läheisestä menneisyydestä. Heille tuotti jonkunlaista eläimellistä tyydytystä vatsan täyttämisen hauska toimitus. Sitten he nukkuisivat — siinä oli heidän elämänsä, ja he nauttivat siitä, kuten me, te ja minä, nautimme omastamme ja kuten Tarzan nautti omastaan. Kenties he nauttivat elämästään enemmän kuin me nautimme omastamme, sillä kukapa voi väittää, etteivät viidakon eläimet täytä sitä tarkoitusta, jota varten heidät on luotu, paremmin kuin ihminen, joka usein poikkeaa vieraille alueille ja rikkoo luonnon lakeja vastaan? Ja mikäpä tuottaa suurempaa tyydytystä ja onnea kuin olemassaolon tarkoituksen täyttäminen?
Tarzanin työskennellessä leikki Gazan, Tikan pikku balu, hänen läheisyydessään, kun taas Tika oli etsimässä ravintoa aukeaman vastaisella laidalla. Enää eivät Tika, äiti, eikä Taug, juro isä, vähääkään epäilleet Tarzanin aikeita heidän esikoistaan kohtaan. Eikö hän ollut uhmannut kuolemaa pelastaakseen heidän Gazaninsa Shitan hampaista ja kynsistä? Eikö hän hellitellyt ja hyväillyt pienokaista, osoittaen häntä kohtaan vieläkin enemmän rakkautta kuin Tika itse? Heidän pelkonsa oli tyyntynyt, ja usein Tarzan nyt huomasi joutuneensa esittämään pienen ihmisapinan lapsenhoitajan osaa — eikä se toimi suinkaan tuntunut hänestä väsyttävältä, koska Gazan oli ehtymätön yllätysten ja huvin lähde.
Parhaillaan oli pikku apina kehittämässä kiipeämistaipumuksiaan, jotka olisivat hänelle niin suureksi hyödyksi hänen nuoruusvuosinaan, jolloin ripeä pako puiden yläoksille olisi paljon tärkeämpi ja arvokkaampi kuin hänen varttumattomat lihaksensa ja koettelemattomat hampaansa. Peräydyttyään viiden tai kuuden metrin päähän sen puun rungosta, jonka oksien alla Tarzan punoi köyttään, Gazan juoksi vinhasti eteenpäin ja kiipesi ketterästi alemmille oksille. Siellä hän sitten aina kyykötti vähän aikaa perin ylpeänä saavutuksestaan, kiipesi sitten alas toistaakseen saman tempun. Joskus, oikeastaan hyvin usein, sillä olihan hän apina, kiintyi hänen huomionsa muihin seikkoihin, kovakuoriaisiin, lehtimatoon tai pieneen hiireen, ja silloin hän kiiti sitä takaa ajamaan; lehtimadon hän sai kiinni aina, kovakuoriaisen joskus, mutta hiirtä ei koskaan.