Nyt hän havaitsi Tarzanin valmisteilla olevan köyden pään. Hän tarttui siihen toisella kätösellään, nykäisi sen pois apinamiehen kädestä, kimmahti kauas kuin elollinen kumipallo ja juoksi tiehensä aukeaman poikki. Tarzan hypähti pystyyn ja lähti heti häntä tavoittamaan; ei suuttumuksen jälkeäkään ollut hänen kasvoillaan eikä hänen äänessään, kun hän huutaen kehoitti vallatonta pikku balua hellittämään hänen köytensä.
Suoraan äitiänsä kohti oikaisi pikku Gazan, ja hänen jäljessään tuli Tarzan. Tika katsahti sinnepäin ruokapuuhistaan, ja kun hän oivalsi, että Gazan pakeni ja joku toinen ajoi takaa, niin hän ensiksi paljasti hampaansa ja pörhisti niskakarvansa; mutta kun hän näki, että ahdistaja oli Tarzan, syventyi hän jälleen omiin tehtäviinsä. Apinamies saavutti bahun aivan hänen jalkojensa juuressa ja vaikka vekara kirkui ja rimpuili, kun Tarzan otti hänet kiinni, niin Tika vain pikimmiltään vilkaisi heihin päin. Hän ei enää pelännyt, että hänen esikoistaan uhkaisi mikään vaara apinamiehen puolelta. Eikö tämä ollut kahdesti pelastanut Gazania?
Saatuaan takaisin köytensä Tarzan palasi puun juurelle ja ryhtyi jälleen työhönsä, mutta senjälkeen oli hänen valppaasti pidettävä silmällä vallatonta balua, joka nyt kärkkäästi koetti varastaa köyden, kun vain luuli, että hänen kookas, sileäihoinen serkkunsa hetkisenkään oli varomaton.
Mutta tästä hidastuksesta huolimatta Tarzan sai vihdoin valmiiksi pitkän, taipuisan aseen, lujemman kuin mikään hänen aikaisemmin tekemänsä. Vanhan köytensä hylyksi joutuneen pätkän hän antoi Gazanille leluksi, sillä Tarzanin mielessä oli opettaa Tikan balua omien ajatustensa mukaan, sitten kun lapsi olisi kyllin vanha ja vankka hyötyäkseen hänen neuvoistaan. Toistaiseksi riittäisi nuoren apinan synnynnäinen matkimishalu tutustuttamaan häntä Tarzanin menettelytapoihin ja aseisiin, ja niinpä apinamies katosi viidakkoon, uusi köysi kiepuksi käärittynä toiselle olalle, kun taas pikku Gazan kisaili aukeamalla, vetäen vanhaa köyttä perässään lapsellisen riemun vallassa.
Harhaillessaan etsimässä ravintoa ja samalla kertaa kyllin uljasta pyydystettävää riistaa, johon hän voisi koettaa uutta asettaan, lensivät hänen ajatuksensa usein Gazaniin. Apinamies oli melkein alusta alkaen suuresti kiintynyt Tikan baluun, osittain sen tähden, että lapsi oli Tikan, hänen ensimmäisen lemmittynsä, ja osittain pienen apinan itsensä tähden ja senvuoksi, että Tarzan kaipasi jotakin tunnekykyistä olentoa, jolle osoittaisi rakkauttaan tyydyttääkseen hänen kuten kaikkien ihmissuvun normaalisten jäsenten sielussa piilevää kiintymyksen tarvetta. Tarzan kadehti Tikaa. Totta kyllä, Gazan, näkyi hyvin suuressa määrin vastaavan Tarzanin häntä kohtaan tuntemaan hellyyteen, jopa pitäen häntä parempana kuin omaa jöröä isäänsä; mutta Tikaan pienokainen turvautui aina, kun tuli kipu tai pelko, kun se oli väsynyt tai nälkäinen. Silloin Tarzan aina tunsi olevansa ihan yksin maailmassa, ja haikeasti kaipasi jotakuta, joka ensiksi rientäisi hänen luokseen tarvitessaan apua tai turvaa.
Taugilla oli Tika; Tikalla oli Gazan ja melkein jokaisella muulla Kertshakin heimon uroksella ja naaraalla oli yksi tai useampia muita, joita he voivat rakastaa ja jotka rakastivat heitä. Luonnollisestikaan Tarzan ei osannut pukea ajatustaan juuri tähän muotoon — hän vain tiesi kaipaavansa jotakin, mitä hänellä ei ollut, jotakin, joka tuntui ilmenevän Tikan ja pikku balun välisissä suhteissa, ja siksi hän kadehti Tikaa ja ikävöitsi edelleen omaa balua.
Hän oli nähnyt Shitan puolisoineen pienen kolmijäsenisen perheensä keskuudessa; ja syvemmällä sisämaassa, lähellä kaihoisia kukkuloita, jossa helteisenä päivänä voi loikoa jyrkän vuorenrinteen juurella kasvavan, yhteenkietoutuneen tiheikön vilpoisan synkässä varjossa, oli Tarzan löytänyt Numan, leijonan, ja Saborin, naarasleijonan, pesän. Siellä hän oli tarkkaillut niitä ja niiden pieniä baluja — leikkisiä olentoja, jotka olivat täplikkäitä kuin pantteri. Ja hän oli nähnyt Baran, kauriin, nuorine vasikoineen ja Buton, sarvikuonan, kömpelöine pienokaisineen. Jokaisella viidakon olennolla oli omansa — paitsi Tarzanilla. Tämän seikan ajatteleminen teki Tarzanin murheelliseksi, surumieliseksi ja yksinäiseksi. Mutta äkkiä haihdutti riistan haju hänen nuoresta mielestään kaiken muun, ja notkeasti kuin kissa hän ryömi oksalle, joka notkui tämän jylhän seudun villieläinten ikivanhalle juomapaikalle vievän polun kohdalla.
Kuinka monta tuhatta kertaa tämä vankka, vanha oksa olikaan taipunut jonkun villin, verenhimoisen saalistajan painosta niinä pitkinä vuosina, joina se oli ojentanut lehväisiä oksiaan syvälle kuluneen viidakkopolun yläpuolelle! Tarzanin, apinamiehen, Shitan, pantterin, ja Histahin, käärmeen, se tunsi hyvin. Ne olivat kuluttaneet sen oksan yläpinnan kuoren sileäksi.
Tällä kertaa lähestyi vanhassa puussa odottavaa väijyjää Horta, metsäkarju, jonka peloittavat torahampaat ja kiukkuinen luonto suojasivat sitä kaikkien muiden paitsi hurjimpien ja nälkiintyneimpien, isointen raatelijain hyökkäyksiltä.
Mutta Tarzanista liha oli aina lihaa; ei mikään syötävä ja maukas päässyt nälkäisen Tarzanin ohitse rauhassa ja ahdistamatta. Nälän ajamana samoin kuin taistelussa apinamies oli rajumpi kuin viidakon eniten pelätyt asukkaat. Hän ei tuntenut pelkoa eikä sääliä, lukuunottamatta harvoja tilaisuuksia, jolloin joku kummallinen selittämätön voima pidätti hänen kättään — selittämätön hänestä, koska hän ei tuntenut syntyperäänsä eikä sitä humaanisuuden ja sivistyksen vaikutusta, joka juuri hänen syntyperänsä nojalla oli hänen pysyväistä perintöänsä.