Niinpä hän ei nytkään hillinnyt kättään siihen asti, kunnes vähemmän peloittava herkkupala osuisi hänen tielleen, vaan pujotti uuden köytensä silmukan Hortan, metsäkarjun, kaulaan. Se oli erinomainen todistus uusien säikeiden kestävyydestä. Raivostunut karju rimpuili sinne tänne, mutta uusi köysi, jonka Tarzan oli kiinnittänyt puun runkoon sen oksan yläpuolelle, jolta hän oli silmukan heittänyt, kesti sen kaikki ponnistukset.
Hortan röhkiessä ja riehuessa, viillellen viidakon tukevaa jättiläistä valtavilla torahampaillaan, niin että kaarnasirpaleita sinkoili kaikkiin suuntiin, pudottautui Tarzan maahan sen taakse. Apinamiehen kädessä oli pitkä, terävä puukko; se oli ollut hänen alituinen seuralaisensa siitä kaukaisesta päivästä saakka, jolloin sattuma oli ohjannut sen kärjen Bolganin, gorillan, ruumiiseen ja pelastanut silvotun ja vertavuotavan ihmislapsen muutoin varmasta kuolemasta.
Tarzan astui Hortaan päin, joka nyt pyörähti vihamiestään vastaan. Vaikka nuori jättiläinen olikin kookas ja vahvalihaksinen, olisi kuitenkin saattanut näyttää hullunrohkealta hänen käydä vastustamaan niin hirvittävää otusta kuin Hortaa, karjua, aseenaan vain mitätön metsästyspuukko. Niin olisi saattanut tuntua sellaisesta, joka tunsi Hortan vaikkapa vain pintapuolisesti eikä Tarzania lainkaan.
Hetkisen Horta seisoi liikkumatta, silmäillen apinamiestä. Sen häijyt, syvällä kuopissaan olevat silmät kiiluivat kiukkuisesti, ja se pudisti alhaalle painettua päätään.
"Mudansyöjä!" pilkkasi apinamies. "Loassarypijä. Lihasikin haisee, mutta se on mehevää ja tekee Tarzanin voimakkaaksi. Tänään syön sinun sydämesi, sinä isojen torahampaiden haltija, että se pitäisi rajussa liikkeessä minun omia kylkiluitani vasten sykkivän sydämen."
Vaikka Horta ei ymmärtänytkään mitään Tarzanin haastelusta, oli se yhtä kaikki perin raivostunut. Se näki edessään vain alastoman, karvattoman ja heikon ihmisolennon, joka mitättömine hampaineen ja pehmeine lihaksineen uhitteli sen omaa hillitöntä rajuutta, ja kohta se hyökkäsi.
Apinain Tarzan odotti, kunnes kauhean torahampaan sivallus oli juuri viiltämäisillään auki hänen reitensä, sitten hän liikahti — äärimmäisen vähän syrjään; mutta hänen liikkeensä oli niin nopea, että salama olisi ollut siihen verrattuna kuhnuri, ja samalla hän kumartui, iskien oikean kätensä koko valtavalla voimalla isänsä metsästyspuukon pitkän terän suoraan Hortan, metsäkarjun, sydämeen. Vikkelä hyppy vei hänet pois otuksen kuolinkamppailun alalta ja hetkistä myöhemmin oli Hortan lämmin, vertatihkuva sydän hänen käsissään.
Tyydytettyään nälkänsä ei Tarzan etsinyt korkealla sijaitsevaa paikkaa nukkuakseen, kuten hänen tapansa oli joskus tehdä, vaan jatkoi vaellustaan viidakossa etsien pikemminkin seikkailuja kuin ravintoa, sillä tänään hän oli rauhaton. Ja niinpä hän sattumalta suuntasi askeleensa Mbongan, neekeripäällikön, kylää kohti, jonka kansaa Tarzan oli niin säälimättömän heltymättä kiusoitellut siitä lähtien, kun Kulonga, päällikön poika, oli surmannut Kaalan.
Aivan mustaihoisten kylän vieritse koukerteli joki. Tarzan saapui sen rannalle hieman alapuolella sitä aukeamaa, jolla neekerien matalat olkikattoiset majat olivat. Joessa vilisevä elämä oli apinamiehestä aina kiehtovaa. Hänestä oli hauskaa tarkkailla Duron, virtahevon, kömpelöitä liikkeitä ja perin mielellään hän urheili härnäämällä kauheata krokotiilia, Gimlaa, tämän ollessa rannalla päivää paistattamassa. Sitten siellä oli myös mustaihoisten gomanganien naaraita ja baluja, joita hän säikytteli, kun he kyykistelivät joen partaalla naiset vähäisine pesuineen, balut alkeellisine leluineen.
Tänä päivänä hän sai näkyviinsä naisen ja lapsen alempana joen varrella kuin tavallisesti. Edellinen oli etsimässä eräänlaisia simpukoita, joita oli mudassa juuri vedenrajassa. Hän oli nuori, noin kolmikymmenvuotias neekerinainen. Hänen hampaansa olivat teräviksi hiotut, sillä hänen kansalaisensa olivat ihmissyöjiä. Hänen alahuulensa oli lävistetty, ja se kannatti karkeatekoista kuparilevyä, jota hän oli pitänyt niin monta vuotta, että huuli oli venynyt kammottavan pitkälle alaspäin, jättäen alaleuan hampaat ja ikenet paljaaksi. Myöskin hänen nenänsä oli lävistetty, ja reikään oli pistetty punainen puikko. Metallisia koristuksia riippui hänen korvissaan, otsallaan ja poskillaan; leuassa ja nenänselkämyksellä oli värillisiä tatueerauksia, jotka olivat iän mukana haalistuneet, Hän oli alaston lukuunottamatta vyötäisille sidottua ruohoköyttä. Kaikesta huolimatta hän oli hyvin kaunis omasta ja myöskin Mbongan heimon miesten mielestä, vaikka hän olikin eräästä toisesta kansasta — sotasaalis, jonka eräs Mbongan soturi oli hänen tyttönä ollessaan saanut.