Taibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin. Lapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli vihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen keihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa, samalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi surmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa lihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.
Mutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse, kadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla muuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset puuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen huutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen tiheikköön.
Mutta köynnöskasvien ja sotkuisen lehvistön muodostaman verhon takana väijyi kolme kauheata olentoa — hyvin vanha mies, joka oli musta kuin sysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka teräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina ja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä hänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä kamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa — haaskan syöjät haaskan liittolaisina.
Taibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut tiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se oli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin, tarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa painamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa lainkaan.
Hetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä peloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa hänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen heitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen saalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein pahinta, kaameasti nauraen.
Pienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää sellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan, tuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän muisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen viidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa pohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan kanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut peloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.
Vanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa koko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin vuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. "Kymmenen lihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta", mutisi vanha neekeri tuon tuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli korotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen lihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin pienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi, ettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin kolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti. Tuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän ei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni neekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua selälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä eteenpäin.
Pikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he saapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan suulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta vuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä harhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja työnsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja katosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen, tarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin kapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä sitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että melkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.
Käytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät olivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia lukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa ripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa. Hän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti tuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi pientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut tarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla, joka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu, vihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto oli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin harvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja kostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.
Kauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän valmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla hänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän sai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli ajattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys, kolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat yhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui, niin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.