Äkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he astuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän päivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä jo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa, lähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä oli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi hänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja tähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan kirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne murisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti äkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät säihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko voimakkaampi.
Kun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se nopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan poppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan. Sen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja ajaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion ympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi kuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä tavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille kaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja herjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.
Useita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä, ja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä koko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan kuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko villipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat irvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain kurkkuun.
Vihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä eläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. "Minä menen noutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta kuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun teen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle", hän ilmoitti. "Sinä jäät tänne. Tuonne" — hän osoitti käytävää, jota myöten he olivat tulleet kammioon — "jätän hyenat. Jos yrität paeta, niin ne syövät sinut."
Hän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja luimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja ajoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon tukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. "Tämä estää niitä pääsemästä kimppuusi", hän selitti. "Jollen minä saa kymmentä lihavaa vuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita, jotka jäävät minulta tähteiksi." Ja hän jätti pojan miettimään lausumaansa perin selvää viittausta.
Hänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi lapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi, ettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja että pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka kauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä hänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä ja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden keltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan ja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle. Hän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä hetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset hänen kimppuunsa.
Hitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui vähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan. Aina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja nauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki muutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon oli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä aamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin kestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan sekä nälän että janon.
Päivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion seinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet hyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä. Kenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei vapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä edemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli Taibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin vielä kamalampaan vaaraan.
Poikaa uhkaavien todellisten vaarojen — Bukawain ja molempien hyenain — aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita, jotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan liiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean synkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka kansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla olennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat sekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään kauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo on pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.
Ja niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan myöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä sellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan Bukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän viidakkohaltian.