Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio osa — ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.
Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan. Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin. Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen. Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle. Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle, kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä — lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.
Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki. Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.
Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista; mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua, riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta. Se tuotti hänelle turman.
Tublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko aarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin sydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta, valkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin sukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen valpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta perheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan siitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten unohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja kuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja se lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.
Apinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka nopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan, vihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat apinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan kuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen, joka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus. Nyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä lähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.
Tarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen tiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala — raju, kamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa menettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten. Pitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan liikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi. Kaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi ja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei ollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen ankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli kolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman tilansa.
Muutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin. Tublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä apinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai pahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa äkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa voimissaan.
Mutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva hankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni monta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin se, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon eikä liian ylhäällä.
Tuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran ollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä pelastuskeinoksi.