Hän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei ollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän sellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin Tublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan oli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia, jotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.
Ei häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin toiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet, hänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet milloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet Tarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota heillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää — inhimillinen huumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä, ilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja vihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.
Mutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä pohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan Bukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai oli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai hautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä Apinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä Bukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan haltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin, ja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion, paljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa tehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi, vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden kostaa.
Mutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli metsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle heimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä useammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena ollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien apinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat kasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi, epäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia balujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja luotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi hänelle antaa.
Kun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen. Rikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen ylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja pakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät pilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei ainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava haudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi, peläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset olivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman kaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon eläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.
Ja kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi tuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit useita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma niiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon näyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä pieneksi — hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.
Nyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. "Leijonat etsivät saalistaan", hän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin. Ulina paisui voimakkaaksi. "Ne tulevat!" sanoi Apinain Tarzan ja meni suojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat samanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja painanut kämmenellään maan pintaa. "Ne menevät!" kuiskasi Tarzan. "Leijonat menevät." Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi korvia huumaava jyrinä. "Leijonat ovat hypänneet", huusi Tarzan, "ja nyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä".
Nyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen tuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade — ei sellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan äkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. "Saaliin verta", mietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka alla hän seisoi.
Hän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen myrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut mitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien kukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli pyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa, aurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita oksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus ryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se oli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma sakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi olivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja kaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat sellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle ulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä oli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se sattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja kun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa asennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren jättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä suojata.
Bukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli maisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi ollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen viidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon kemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään olisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta, vaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut vuosikausiin.