Pitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen murahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään viidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän riensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.
Hyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta Tarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän aluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui, että maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen raivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut ja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden kostaa.
Hyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan karjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan säälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä ruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat karkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu pelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen kurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät takakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden villeistä silmistä.
Bukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki vielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet kasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky. Apinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai sitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten olalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti väkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle ja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi uhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien maanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli sivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen päivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen; nähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä tulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi, vaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi kuopiksi.
Sen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin saman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella pohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin päässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen reuna.
Bukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla ruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen solmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät muristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita. Hän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton tai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne voittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.
Hänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia kohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden usein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi ruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille, eläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.
Ne olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan kokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin viidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli Bukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä määrin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne olivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua mieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla tarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se kosto olisi.
Köytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen hyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn ristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai saisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan, etteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.
Bukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä rotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat seisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli ennenkin ruokittu tällä tavoin.