Poppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen sisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja saadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.
"Sinä ilkeä haltia", kiljui Bukawai, "minä olen suuri poppamies. Minun taikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin miksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?"
Tarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut mitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti. Hyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei edes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot. Hänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa, jonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.
Bukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen raadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt kahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan tarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden kahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.
Saatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania; mutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, lakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti ristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon, jonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen katselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.
Hyenat puikkelehtivat kavaloina apinamiehen ympärillä. Tarzan kiskoi siteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli punonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti hänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin monesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.
Tiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten, jonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle kankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen muistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa nuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa ja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan. Tarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun runkoa vasten.
Hyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen jalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin ne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät. Kylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa edestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.
Luolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat kylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja uhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä hyvä levätä, ja niin hän tekikin.
Siten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla Tarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut lapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan karkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja ruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.