Hän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa taivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi siihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta — mutta sittenkään hän ei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.
Niin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden seikan hän tiesi — ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin, norsun, lihaa.
KYMMENES LUKU
Taistelu Tikan puolesta
Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys — että ihanneolot pysyisivät.
Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.
Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan isoa urosta ollut heidän lähistöllään.
Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento — kookas urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä, aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana, peloittavana ja uhkuen vihaa.
Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä — vieraan heimon naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.
Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut, kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä, aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.