Tarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin hulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen voimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli nyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi tarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva gorilla ollut lihaa ja verta.
Tuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua joksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi selväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen edessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä auringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi Greystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän todellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti Tarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.
Ja sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui apinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan, kauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli Tarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle. Tarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta kertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen Bolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain Tarzan osasi käyttää salpaa.
Gorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen johdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua; sitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan apinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä, ottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan ja lähti kiitämään isoja puita kohti.
Olihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän vastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla kantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi taaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin ajatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen selällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja teljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi pahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka vain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen kysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän saisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen ympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta — hän ei nähnyt mitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä uniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa varma selko siitä, että majan ovi oli suljettu — sehän ei haittaisi mitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui tapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.
Tarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain murahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen rajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti maahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen uudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.
Pilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri nostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut leikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan. Gorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä se hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin kurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten vastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja hän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada sormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui — hänen jäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun hän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen karvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi Bolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä heidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla — sitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti maaliinsa.
Bolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi irti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja retkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja suonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.
Apinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta, pyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän kumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste punasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän pudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen ja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin ääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.
Jos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten hän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta siitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka paljon vain näennäistä?