Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu. Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen pienokaisensa henkeä.
Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni, ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen niskassaan.
Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen. Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota myöten oli tullutkin.
Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.
Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko — kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta — samassa asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan. Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei merkinnyt hänelle mitään — että tuo pieni kallo olisi vielä kerran apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen, siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista. Tarzanista ne olivat luita — pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut, sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.
Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä, pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti järjestystä tietämättä miksi.
Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa niitä kohtaan sammui — korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille. Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä. Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen kappale — englantilainen punnanraha — ja kieri sen vuoteen alle, jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.
Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi kolikon ja myöskin jotakin muuta — pienen, puisen lippaan, jossa oli löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.
Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.
Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään. Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi heimon luokse.