Pieni, harmaapartainen marakatti pysähtyi puuhun puolentoista kilometrin päähän ja painautui peloissaan oksaa vasten. Hän ei tiennyt, että Apinain Tarzanin isä-vainaja oli kahdenkymmenen vuoden pituisen menneisyyden takaa pelastanut poikansa hengen.
Eikä sitä tiennyt myöskään Tarzan, loordi Greystoke.
YHDESTOISTA LUKU
Viidakkotepponen
Tarzanin aika vieri harvoin ikävystyttävän hitaasti. Vaikka elämä kulkeekin samaa, vanhaa latuaan, niin se ei voi olla yksitoikkoista, jos sen pääsisältönä on milloin missäkin muodossa uhkaavan kuoleman vältteleminen ja toisen hengen väijyminen. Sellainen olemassaolo ei ole tympäisevää; mutta siihenkin osasi Apinain Tarzan keksiä eloisuutta keksimällä itselleen lisäharrastuksia.
Hän oli nyt täysikasvuinen, miehekkään kaunis kuin kreikkalainen jumala ja jäntevä kuin härkä. Apinain elämänviisauden kannalta katsottuna hänen olisi pitänyt olla jörö, kärttyinen ja synkkä; mutta hän ei ollut. Hänen mielensä ei tuntunut ollenkaan vanhentuvan — yhä vieläkin hän oli vallaton lapsi apinatoveriensa haikeaksi kiusaksi. He eivät jaksaneet ymmärtää häntä eikä hänen tapojaan, sillä tultuaan täysikasvuiseksi he pian unohtivat nuoruutensa ja sen hauskuudet.
Eikä Tarzan puolestaan voinut oikein ymmärtää heitä. Hänestä oli omituista, että kun vain muutamia kuukausia sitten oli kietaissut köytensä Taugin nilkkaan ja raahannut häntä kirkuvana viidakon pitkässä heinikossa, he olivat sitten nuoren apinan vapauduttua kierineet ja temmeltäneet ystävällisessä leikkitappelussa, mutta kun hän nyt oli hiipinyt samaisen Taugin taakse ja kiskaissut hänet selälleen mättäälle, niin hilpeän apinanuorukaisen sijasta oli häntä vastaan pyörähtänyt iso, ärisevä peto, joka tavoitti hänen kurkkuaan.
Helposti Tarzan vältti hyökkäyksen, ja nopeasti haihtui Taugin suuttumus, vaikka hän ei muuttunutkaan leikkisäksi; mutta apinamies tajusi, ettei Taug ollut huvitettu eikä liioin itsekään huvittava. Kookas urosapina näkyi menettäneen viimeisetkin rippeet siitä huumorintajunnasta, joka hänellä aikoinaan lienee ollut. Tyytymättömästi murahtaen kääntyi nuori loordi Greystoke yrittämään jotakin muuta. Musta hiustupsu valahti hänen toiselle silmälleen. Hän pyyhkäisi sen pois kämmenellään, keikauttaen päätään. Silloin hän muisti jotakin ja hän lähti noutamaan viintänsä, joka oli piilotettuna salamaniskemän puun onttoon runkoon. Otettuaan siitä nuolet hän käänsi sen alassuin, tyhjentäen maahan pohjaa myöten sen sisällön — vähäiset aarteensa. Näiden joukossa oli litteä kivenkaistale ja simpukankuori, jonka hän oli löytänyt rannalta läheltä isänsä majaa.
Perin huolellisesti hän hankasi simpukankuoren reunaa edestakaisin kiveä vasten, kunnes pehmeä reuna oli hyvin hieno ja terävä. Hän menetteli varsin samaan tapaan kuin partaveistä hiova parturi ja ilmeisesti yhtä tottuneesti; mutta hänen kätevyytensä oli vuosikausia kestäneiden ponnistusten tulos. Auttamatta ja opastamatta hän oli kehittänyt kuoren reunan teroittamismenetelmän — hän myöskin koetteli terää peukalonsa päällä — ja huomattuaan sen kyllin pystyväksi hän tarttui silmillensä valuvaan hiustupsuun, puristaen sitä peukalollaan ja vasemman kätensä etusormella, ja sahasi poikki sen terävällä kuorella. Hän kiersi ympäri päätään, kunnes hänen musta, tuuhea tukkansa oli karkeasti keritty, niin että otsalle jäi epätasainen reuna. Ulkonäöstä hän ei välittänyt vähääkään; mutta turvallisuuden ja mukavuuden kannalta katsoen oli sillä ratkaiseva merkitys. Väärällä hetkellä silmille valahtava hiuskiehkura saattoi merkitä hengen menettämistä, kun taas pitkä, niskaan roikkuva tukka oli perin epämukava, erittäinkin jos oli märkänä kasteesta, sateesta tai hiestä.
Tarzanin uurastaessa parturin ammatissa, pyöri hänen vilkkaassa mielessään monenlaisia asioita. Hän muisteli äskeistä otteluaan Bolganin, gorillan, kanssa, jolta saadut haavat olivat juuri ehtineet parantua. Hän mietti ensimmäisen unensa kummallisia seikkailuja, ja häntä hymyilytti surkea lopputulos hänen viimeisestä heimolle tekemästään kepposesta, kun hän Numan, leijonan, taljaan verhoutuneena oli mennyt apinoiden keskelle.