Kahdesti hän oli vapauttanut Numan loukusta, ennenkuin mustaihoiset olivat palanneet katsomaan, oliko heidän yrityksensä onnistunut vai mennyt myttyyn. Tänään hän tekisi sen taaskin — sen hän päätti heti, kun hän oivalsi neekerien aikeet.
Jätettyään loukun keskelle leveätä norsunpolkua lähelle juomalammikkoa poistuivat neekerit takaisin kyläänsä. Huomenna he tulisivat tänne uudelleen. Tarzan katseli heidän jälkeensä; hänen huulillaan väikkyi itsetiedoton halveksiva hymy — perintönä syntyperästään, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan. Hän näki heidän marssivan rivissä leveällä polulla lehväisten oksien ja kiehkuroissa kiemurtelevien köynnöskasvien muodostaman vihreän katoksen suojassa; heidän kiiltävän mustat olkapäänsä hipoivat upeita kukkia, joita tutkimaton luonto on nähnyt parhaaksi tuhlaavimmin sirotella sinne, missä ne ovat kauimpana ihmisten silmistä.
Kun Tarzan silmät soukkina tähyili viimeistä polun mutkan taakse katoavaa soturia, muuttui hänen ilmeensä; hänen mielessään oli herännyt uusi ajatus. Hänen huulilleen levisi vähitellen julma hymy. Hän vilkaisi säikähtyneenä määkivään vohlaan, joka peloissaan ja viattomuudessaan siten ilmaisi olevansa siellä avuttomana. Laskeuduttuaan maahan Tarzan meni loukulle ja astui sisään. Koskettamatta kuitunuoraan, joka oli kiinnitetty niin, että ovi putoaisi sopivalla hetkellä, hän irroitti elävän syötin, pisti sen kainaloonsa ja poistui häkistä. Metsästyspuukollaan hän vaimensi pelokkaan eläimen äänen, katkaisten sen kaulan; sitten hän laahasi sitä vertavuotavana polkua pitkin juomalammikolle, myhäilyn yhäti väikkyessä hänen tavallisesti vakavilla kasvoillaan. Veden rajassa apinamies kumartui ja poisti metsästyspuukollaan ja voimakkailla sormillaan näppärästi sisälmykset vuonan ruhosta. Kaivettuaan mutaan kuopan hän hautasi siihen mainitut elimet, joita hän ei syönyt, heitti ruhon olalleen ja kiipesi puuhun.
Taivallettuaan vähän matkaa mustien soturien menemään suuntaan hän laskeutui maahan kaivamaan saaliinsa sellaiseen paikkaan, jossa se olisi säilössä Dangolta, hyenalta, ja viidakon muilta lihaasyöviltä pedoilta ja linnuilta. Hänen oli nälkä. Jos hän olisi ollut vain eläin, niin hän olisi syönyt; mutta hänen ihmismielensä vaatimukset saattoivat olla vieläkin voimakkaampia kuin vatsan, ja nyt hän oli saanut ajatuksen, joka piti hymyn hänen huulillaan ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta. Ja se ajatus saattoi hänet unohtamaan nälkänsä.
Saatuaan lihan varmaan talteen Tarzan lähti juoksemaan norsunpolkua myöten gomanganien jäljessä. Kolmen tai neljän kilometrin päässä häkiltä hän saavutti heidät, heilautti sitten itsensä puuhun ja seurasi ylhäällä heitä — odottaen sopivaa tilaisuutta.
Neekerien joukossa oli Rabba Kega, poppamies. Tarzan vihasi heitä kaikkia, mutta Rabba Kegaa erityisesti. Mustien rivin marssiessa mutkittelevalla polulla jättäytyi Rabba Kega laiskana miehensä jälkeen. Sen pani Tarzan merkille ja oli siitä kovin mielissään — koko hänen olemuksensa säteili julmaa, hirvittävää tyytyväisyyttä. Kuolemanenkelin lailla hän leijaili mitään pahaa aavistamattoman neekerin kohdalla.
Huomatessaan, että kylä oli enää vain vähän matkan päässä, istahti Rabba Kega lepäämään. Lepää hyvin, oi, Rabba Kega! Se on viimeinen tilaisuutesi.
Tarzan hiipi varovasti puun oksia pitkin runsaasti ruokitun itsekylläisen poppamiehen kohdalle. Hänen aikaansaamaansa melua ei huonokuuloinen ihmiskorva saattanut erottaa lievän viidakkotuulen suhistessa metsän ylätasanteiden aaltoilevissa lehvissä. Tultuaan aivan lähelle neekeriä hän pysähtyi lehväisen oksan ja tiheiden köynnöskasvien suojaan.
Rabba Kega istui selkä puun runkoa vasten, kasvot Tarzaniin päin. Hänen asentonsa ei ollut sellainen kuin vaaniva petoeläin halusi, ja siksi apinamies kärsivällisenä, villinä metsästäjänä kyyrötti liikkumatta ja hiljaa kuin veistos, odottaen, että hedelmä kypsyisi poimittavaksi. Häntä lähestyi kiukkuisesti suriseva myrkyllinen hyönteinen. Se hiljensi vauhtiaan ja kaarteli aivan Tarzanin kasvojen edessä. Apinamies tunsi sen. Sen pistimen myrkky tuotti kuoleman häntä pienemmille olennoille — hänelle se merkitsi päiväkausia kestävää kipua. Hän ei hievahtanutkaan. Hänen välkkyvät silmänsä pysyivät suunnattuina Rabba Kegaan otettuaan yhdellä ainoalla vilkaisulla selvää siivekkään kiduttajan tulosta. Hänen herkät korvansa tarkkasivat hyönteisen liikkeitä, ja sitten hän tunsi sen laskeutuvan otsalleen. Ei ainoakaan lihas, värähtänyt, sillä hänen kaltaistensa olentojen lihakset ovat aivojen palvelijoita.
Kauhea hyönteinen ryömi alaspäin pitkin hänen kasvojaan — nenälle, huulille, leualle. Hänen kaulalleen ja seisahtui, kääntyi ja palasi samaa tietä. Tarzan tähyili Rabba Kegaa. Nyt ei hänen silmänsäkään rävähtänyt. Niin hiljaa hän kyyrötti, että vain kuolema voi vetää vertoja hänen liikkumattomuudelleen. Hyönteinen ryömi ylöspäin pähkinänruskean posken ylitse ja pysähtyi tuntosarviensa hipoessa Tarzanin silmän alaluomen ripsiä. Te ja minä olisimme hätkähtäneet, sulkeneet silmämme ja läimäyttäneet hyönteistä; mutta te ja minä olemme hermojemme orjia emmekä käskijöitä. Jos otus olisi ryöminyt apinamiehen silmämunalle, niin luultavasti hän olisi sittenkin kyennyt pysymään silmät auki ja jäykkänä. Mutta se ei sitä tehnyt. Hetkisen se kuhnusteli silmäluomen ääressä, lähti sitten lentoon ja poistui suristen tiehensä.