Ravinnokseen he olivat saarelle saapumisestaan saakka käyttäneet pääasiallisesti kaloja ja hedelmiä. Joskus oli heidän ruokalistansa vaihteluna ollut lintuja ja kaloja, joita Byrnen oli onnistunut pyytää omalla keksimällään yksinkertaisella satimella; mutta viime aikoina riista oli käynyt varovaiseksi eikä kalojakaan tuntunut enää olevan niin kosolti.
Kun he olivat kaksi päivää eläneet pelkillä hedelmillä, ilmoitti Byrne aikovansa lähteä metsästysretkelle mantereelle.
»Metsänriista-ateria ei maistuisi pahalta», hän huomautti.
»Niin», huudahti tyttö, »minä olen kuolemaisillani lihan kaipauksesta.
Tuntuu melkein siltä, että voisin syödä sitä raakana.»
»Se on varmaa, että minä voisin», totesi Billy. »Luoja armahtakoon sitä hirveä, joka joutuu tämän Therieren vanhan paukun kantamiin; te tuskin saatte siitä suupalaakaan. Olen niin nälkäinen, että todennäköisesti syön sen kokonaan — kavioineen, nahkoineen ja sarvineen — ennen kuin ehdin tuoda siitä mitään teille.»
»Älkää toki!» kielteli tyttö nauraen. »Hyvästi ja olkoon onneksi! Mutta älkää menkö varsin etäälle! Olen niin yksinäinen ja peloissani teidän ollessanne poissa.»
»Kenties olisi teidän paras tulla mukaan», ehdotti Billy.
»Ei, olisin vain vastuksena; ettehän te voi menestyksellisesti väijyä hirviä, jos teillä on katselijoita.»
»No niin, koetan pysytellä äänen kuuluvissa, ja saatte odottaa minua takaisin millä hetkellä hyvänsä ennen auringon laskua.» Ja hän laskeutui rantatöyryltä jokeen.
Mantereelta vaani pensaan takana häijy, musta silmäpari hänen ja rannalle jääneen tytön liikkeitä, samalla kun pitkä, jäntevä, ruskea käsi puristi lujasti raskasta sotakeihästä ja teräslihakset jännittyivät rajua hyppyä ja vinhaa heittoa varten.