Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle, joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.
»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.
»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»
»Teitä?»
»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja — ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.
Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.
Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi.
Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.
Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.
»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia — nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten lienevätkin.»