Mallory kompuroi seisomaan.
»Kunhan koetan», hän virkkoi, lisäten sitten: »Kyllä, se käy varsin hyvin.»
»Sepä hyvä!» huudahti Byrne. »Kuulkaa nyt! Melkein suoraan pohjoisessa, takanamme kohoavan harjanteen toisella puolella, on laakso. Sen pohjalla juoksee joki. Terveeltä mieheltä menee siihen marssiin hyvinkin viisitoista tuntia — Mallorylta ja teiltä enemmän.
— Seuratkaa jokea, kunnes tulette pienen saaren kohdalle; sen pitäisi olla ensimmäinen, jonka näette, joelle päästyänne. Siltä saarelta löydätte neiti Hardingin, Norrisin ja Fosterin. Ja nyt rientäkää!»
»Entä te, mies?» huudahti Mallory. »Me emme voi jättää teitä.»
»Emme ikinä!» vahvisti Anthony Harding.
»Mutta teidän on se tehtävä», vastasi Billy. »Se on osana suunnitelmastani. Mitenkään muutoin se ei käy päinsä.» Hän ampui revolveristaan yhden ainoan laukauksen empiviä villejä kohti. »Laukaisin, jotta he tietäisivät meidän vielä olevan täällä», hän selitti. »Ammun aina vähän väliä jonkun panoksen, niin kauan kuin jaksan. Se narraa heidät luulemaan että olemme kaikki täällä, ja suojaa teidän poistumistanne — ymmärrättekö?»
»Minä en lähde», sanoi Mallory.
»Kyllä; kyllä te lähdette», vakuutti sakilainen. »Tärkeätä ei ole se, kuinka meille käy, vaan kuinka käy neiti Hardingille. Kaikkien niiden, jotka suinkin voivat, on laittauduttava takaisin hänen luokseen niin nopeasti kuin Herra sallii. Minä en kykene; teidän kahden on siis lähdettävä. Minä olen mennyt mies — sokeakin sen käsittäisi. Ei vähääkään hyödyttäisi teidän kahden viipyä täällä ja saada surmanne odottaessanne minun kuolevan; mutta pahaa siitä voisi koitua paljon, sillä se saattaisi merkitä myöskin neiti Hardingin tuhoa.»
»Sanoitte, että tyttäreni on mainitsemallanne saarella Norrisin ja
Fosterin seurassa — onko hän vahingoittumaton ja terve?» kysyi Harding.