»Kyllä hän on», vastasi Byrne. »Ja nyt matkaan! Te tuhlaatte kallista aikaa.»
»Barbaran tähden se näyttää ainoalta keinolta», arveli Anthony Harding; »mutta tuntuu niin kurjan raukkamaiselta jättää teidän kaltaistanne ylevää toveria, sir.»
»Se on kurjaa», virkkoi Billy Mallory. »Täytyy keksiä joku toinen tapa. Mutta kuka te, veikkonen, muuten olette ja kuinka satuitte olemaan täällä?»
Byrne käänsi kasvonsa ylöspäin, niin että täysikuun säteet valaisivat hänen piirteensä selvästi.
»Muuta keinoa ei ole, Mallory», hän toisti. »Katsokaa minua tarkoin — ettekö tunne minua?»
Mallory silmäili tutkivasti häneen päin suunnattuja lujapiirteisiä kasvoja ja pudisti sitten päätään.
»Kasvoissanne on jotakin tuttua», hän myönsi, »mutta en jaksa muistaa, kuka olette. Eikä sillä olekaan väliä, ken olette — olette pannut vaaraan oman henkenne pelastaaksenne meidät, enkä minä jätä teitä pulaan. Menköön herra Harding — molempien ei välttämättä tarvitse jäädä tänne.»
»Te lähdette molemmat», intti Byrne, »ja saatte nähdä, että ei ole samantekevää, kuka olen. En ollut aikonut ilmaista sitä teille, mutta nähtävästi ei ole muuta keinoa. Olen sama sakilainen, joka melkein tappoi teidät Lotuksen kannella, Mallory. Olen sama veijari, joka piteli pahoin neiti Hardingia, kunnes vihdoin Simms-petokin käski minun lakata, ja neiti Harding on ollut kahdenkesken kanssani tällä saarella viikkokausia. Ja nyt menkää!»
Hän kääntyi poispäin, etteivät toiset näkisi hänen kasvojaan, joiden hän tiesi kuvastavan hänen tuntemaansa sielullista tuskaa, ja alkoi jälleen ampua alkuasukkaiden suuntaan.
Anthony Harding seisoi kasvot kalpeina ja kädet nyrkissä Byrnen kertoessa, kuka hän oli. Sakilaisen vaiettua hän astui uhkaavasti askeleen pitkänään viruvaa miestä kohti, kohottaen pitkää miekkaansa ja jupisten kirouksen.