Billy Mallory juoksi hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.
»Älkää!» hän kuiskasi. »Ajatelkaa, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa nyt olemme hänelle! Tulkaa!» He kääntyivät pohjoiseen päin viidakkoon, kun taas Billy Byrne jäi vatsalleen ruohikkoon ampuen silloin tällöin sinne päin, missä näki keihään välähtävän.
Anthony Harding ja Billy Mallory astelivat äänettöminä raskasta tietään. Sakilaisen revolverin räiske, joka kävi yhä hiljaisemmaksi heidän edetessään loitommaksi taistelun näyttämöltä, ilmoitti heille, että heidän pelastajansa oli vielä elossa.
Jonkun ajan kuluttua kaukaiset pamahdukset lakkasivat. He jatkoivat mitään virkkamatta matkaansa muutamia minuutteja.
»Hän on kuollut», kuiskasi Billy Mallory.
Anthony Harding ei vastannut mitään. Enää ei heidän takaansa kuulunut laukauksia.
Eteenpäin, yhä eteenpäin he ponnistelivat. Yö muuttui päiväksi. Päivä kallistui uudelleen iltaan. Ja yhäti he hoippuivat edelleen väsyneinä, jalat hellinä.
Mallorya vaivasi haava hirveästi. Joskus hänestä tuntui mahdottomalta kävellä enää askeltakaan; mutta ajatellessaan, että Barbara Harding oli jossakin edessäpäin ja että he pian olisivat jälleen hänen seurassaan, hän itsepäisesti jatkoi tuskallista vaellustaan.
He olivat saapuneet joelle ja seurasivat hitaasti sen rantaa alaspäin.
Upea täysikuu valoi maisemaan hopeista valoa.
»Katsokaas!» huudahti Mallory. »Saari!»