»Sitäkö tarkoitatte?» kysyi Cassidy epäillen.
»Varmasti», vakuutti Billy. »Voisitte ansaita enemmänkin lyömällä vetoa siitä, että nujerran hänet erän ensimmäisellä minuutilla; voisitte panna vetoon satasen minun rahojani siitä.»
Cassidy otti vihjauksen varteen, ja kun ottelijat hetkisen kuluttua olivat vastakkain, katui hän jo tekoaan; sillä »valkoinen toivo» saapui hänen ällistyksekseen viidenteen erään taaskin hymyillen ja varmana itsestään.
»Joku on käynyt antamassa hänelle ryypyn», jupisi Cassidy, »eikä hän ehkä muuta tarvitsekaan suoriutuakseen ensimmäisestä minuutista ja kenties koko erästä; olen nähnyt muutamien siten reipastuvan montakin kertaa.»
Erän alkaessa oli »valkoinen toivo» hyökkäävänä puolena. Hän karkasi
Billyn kimppuun ja suuntasi musertavan iskun Billyn kasvoihin: ja
Cassidyn suruksi ja harmiksi ja katsojien ihmeeksi sakilainen laski
kätensä alas ja otti torjumatta läimäyksen leukapieleensä.
Isku ei näyttänyt tehoavan häneen vähääkään.
»Toivo» huitaisi toistamiseen, ja Billy Byrne seisoi kuin vankka pronssipatsas, saaden toisen toisensa jälkeen sellaisia iskuja, joista tavallinen mies olisi tuupertunut.
Sen nähdessään katsojat käsittivät Billyn tepsivän kerskumisen ja innostuivat meluamaan vimmatusti. Käheitä, huumaavia hyvä-huutoja kaikui niin että katto tärisi.
»Valkoinen toivo» menetti malttinsa ja vähäisen itsehillintänsä, tahallaan tähdäten Billyyn luvattoman iskun. Mutta ennen kuin erotuomari ehti sekautua, huitaisi sakilainen aivan samanlaisen lyönnin, jollainen toisessa erässä oli mennyt häneltä sivuitse, niin että hän oli kaatunut.
Tällä kertaa hän ei lyönyt harhaan; hänen valtava nyrkkinsä osui suoraan »tulevan mestarin» leukaan, nosti hänet ilmaan ja sinkosi hänet puolittain köysiaitauksen toiselle puolelle.