Se erä tuotti riemua ja nautintoa jokaiselle katselijalle, joka tunsi tämän urheilunhaaran taitotemppuja. Ja sen päättyessä kummankaan saamatta mainittavia kolhaisuja ei kukaan asiantuntija vähääkään epäillyt, että tuntematon ottelija oli taitavampi nyrkkeilijä.
Sitten tuli neljäs erä.
Luonnollisestikin oli suurin osa katselijoista ehdottoman varma siitä, kumpi voittaisi. Muukalainen oli vain saanut tuollaisen äkillisen, sammumisen edellä ilmaantuvan kuntoisuuden puuskan, jollaisia silloin tällöin sattuu kaikilla urheilun aloilla; mutta hän ei jaksaisi kestää sellaista miestä kuin »valkoista toivoa» vastassa; lopullista nujertumista odotettiin millä minuutilla hyvänsä.
Eikä odotettukaan turhaan.
Billy oli perin tyytyväinen edellisen erän tuloksiin. Nyt hän näyttäisi toisenlaista nyrkkeilyä!
Ja hän näytti. Heti kellon soitua hän ahdisti vastustajaansa, pakottaen tämän peräytymään ympäri nuora-aitausta. Hän kolhi miestä, milloin ja miten tahtoi. Mies oli ihan avuton hänen käsissään.
Lyöden vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään Billy pani »tulevan mestarin» pään keikahtelemaan sivulta toiselle. Hän antoi uhrinsa turvonneille näköelimille iskuja mielensä mukaan.
Kolmasti hän ahdisti vastustajansa köysiin saakka, ja kerran mies putosi niiden välitse viheltävien katsojien syliin — mutta nyt ei vihelletty Billylle. Kellonsoittoon saakka Billy leikki vastustajallaan kuten kissa hiirellä, mutta lopullisesti nujertavaa iskua hän ei antanut.
»Miksi ette kellistänyt häntä?» äkäili professori Cassidy, kun Billy palasi erän jälkeen nurkkaukseensa. »Hän oli käsissänne, mies — minkä tulimmaisen tähden ette kellistänyt häntä?»
»En tahtonut», vastasi Billy. »En sen erän aikana. Säästin lopullisen näytöksen viidenteen erään, ja jos haluatte voittaa jonkun verran rahaa, niin voitte ottaa vaarin vihjauksesta.»