Tuon yksitoikkoisen laskemisen merkitys tunkeutui vihdoin sakilaisen huumaantuneeseen tajuntaan. Pian erotuomari olisi kymmenessä!
Yhdeksän!
Salamannopeasti Billy hypähti pystyyn. Hän oli unohtanut väkijoukon. Hänet oli vallannut raivo — kylmä, harkitseva raivo — ei kuumeinen, hysteerinen vimma, joka sekoittaa uhrinsa pään.
Oli oltu laskemassa kymmeneen sille miehelle, jota Barbara Harding oli kerran rakastanut, jota hän oli pitänyt maailman rohkeimpana — siitä miehestä oli aiottu tehdä naurettava raukka!
Mutta kyllä hän näyttäisi!
»Valkoinen toivo» odotti. Tuskin oli Billy ehtinyt kohota polviltaan, kun mies säälimättä karkasi hänen kimppuunsa hymyn väikkyessä huulillaan.
Mutta hänen hymynsä häipyi pian. Billy torjui hyökkäyksen, kumartuen vanhaan, tuttuun tapaansa, ja seisautti miehen suoraan rintaan annetulla iskulla.
Sen nähdessään Cassidy melkein hymyili. Hän ei uskonut Billyn voivan toipua — mutta ainakin hän nyrkkeili hetkisen entiseen tapaansa.
Ällistynyt »toivo» syöksyi uudelleen eteenpäin rangaistakseen röyhkeätä vastustajaansa. Katselijat vaikenivat. Billy väisti kumartaen vasemman nyrkin tuhoisan huitaisun ja survaisi oikean nyrkkinsä »toivon» päähän, niin että tämä tupertui polvilleen. Sitten soi kello.
Kolmannen erän Billy nyrkkeili maltillisesti. Hän oli päättänyt näyttää tuolle rähisevälle joukolle osaavansa nyrkkeillä, ettei kukaan voisi väittää hänen voittaneen vain sattuman kaupalla. Sillä Billy aikoi voittaa.