Tyrmistyneenä ja masentuneena Billy asteli ensimmäisen erän jälkeen pää kumarassa nurkkaukseensa. »Valkoinen toivo» myhäili varmana voitostaan, ja sellaisena hän palasi lavalle toisen erän alkaessa.
Lyhyellä väliajalla Billy oli pohtinut kaikki selväksi. Väkijoukko oli hermostuttanut häntä. Hän oli koettanut otella koko joukkoa eikä vain yhtä miestä vastaan — tämän erän aikana hän olisi järkevämpi.
Mutta heti kun hän joutui vastakkain »toivon» kanssa, tapahtui sellaista, mikä pani katselijat ulvomaan ja viheltämään kuin mielipuolet.
Billy huitaisi oikealla nyrkillään, tähdäten vastustajansa leukapieltä; se oli hirveä lyönti, ja jos se olisi osunut, olisi ottelu ollut lopussa. Mutta mies astahti syrjään, ja omasta vauhdistaan Billy kellahti vatsalleen.
Kun hän pääsi jälleen pystyyn, oli »valkoinen toivo» valmiina kestitsemään häntä, ja Billy nujertui jälleen matolle, jääden virumaan liikkumattomana, erotuomarin lyödessä kädellään sekuntitahtia.
Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi.
Billy aukaisi silmänsä.
Seitsemän.
Billy nousi istumaan.
Kahdeksan.