Hän tiesi myöskin, että se riitti riistämään Billyltä kaikki voiton mahdollisuudet; ja kun kookas »valkoinen toivo» oli kaatanut Billyn kahdesti ensi erän ensimmäisellä minuutilla, käsitti Cassidy, että nyt oli jäljellä vain pilkkahuutoja.
Monet katsojista nauroivat ja kiljuivat ilkeitä huomautuksia Billylle.
»Reipastu edes yrittämään, öykkärikoljo! Maata tonkimaan sinut olisi vietävä!» Ja sitten kajahti muita kovemmin kimeä ääni: »Raukka! Pelkuri-raukka!»
Se sana tunkeutui Billyn toivottomasti turtuneihin aivoihin.
Raukka! Hän oli kerran nimittänyt Billyä siten, mutta sitten hänen mielensä oli muuttunut. Theriere oli luullut häntä raukaksi, mutta kuollessaan hän oli sanonut Billyä uljaimmaksi kaikista tuntemistaan miehistä.
Billyn mieleen muistuivat ulvovat samurait terävine miekkoineen ja hirvittävine keihäineen. Hän muisti Oda Yorimoton »palatsin» pienen kammion ja näki taaskin vastassaan ruskeat hurmanhenget, jotka hosuivat, sohivat ja huitoivat häntä, silloin kun hän taisteli rakastamansa naisen puolesta.
Raukka!
Mikäpä tässä pehmeälattiaisessa aitauksessa voisi pelottaa sellaista miestä, joka oli Billyn tavoin uhmaillut kuolemaa lainkaan ajattelematta, mitä pelko merkitsi? Mikä häneen oli mennyt?
Sitten tunkeutuivat hänen korviinsa väkijoukon huudot, kiroukset ja herjaukset, ja hän oivalsi sen. Väkijoukko se oli!
Taaskin kellisti »tulevan mestarin» raskas nyrkki Billyn matolle, mutta ennen kuin hän ehti saada sen enempää kolhaisuja, pelasti hänet kellon kilahdus.