Mutta äkkiä hän tunsi jonkun kummallisen voiman vaikuttavan itseensä. Juuri silloin, kun hän oli astunut Anthony Hardingin loistavan komeaan taloon hän oli tuntenut omituista puserrusta kurkussaan — ahdistavaa, melkein tukahduttavaa tunnetta.
Palvelijan käyttäytyminen, huonekalujen uhkeus, tilavan eteissalin ja sen viereisten huoneiden upeus — kaikki ne olivat kuiskineet hänelle, ettei hän »kuulunut tänne.»
Ja nyt johonkin ihanaan, ulkolaiseen vaatetukseen puetun Barbaran ulkoasu oli ristiriidassa hänen silmissään väikkyvän ilmeen kanssa.
Ei, Billy Byrne, sakilainen, ei kuulunut tänne. Eikä hän voinut koskaan tänne kuulua sen enempää kuin Barbara Harding Grand Avenuelle. Ja nyt Billy Byrne sen tiesi.
Hänen sydäntään kouristi. Hänen elämänsä perustus tuntui äkkiä horjuvan.
Uljaasti hän oli ponnistellut unohtaakseen tämän ihanan olennon tai oikeammin häntä kohtaan tuntemansa toivottoman rakkauden — häntä itseään oli mahdoton unohtaa. Mutta Barbaran kirje ja tämä kohtaus antoivat vain uutta virikettä hänen rinnassaan palavalle liekille.
Hän ajatteli nopeasti. Hänen oma elämänsä ja onnensa eivät merkinneet mitään. Barbara oli kaikki kaikessa. Hän oli huomannut rakkauden hohteen tytön silmissä. Hän kiitti Jumalaa siitä, että oli käsittänyt, mitä se olisi merkinnyt, ennen kuin antoi tytön aavistaa, että hän oli sen nähnyt.
»Olen ollut täällä jo monta kuukautta», sanoi hän vastaukseksi Barbaran kysymykseen; »mutta olen ollut kyllin järkevä pysyäkseni siellä, minne kuulun. Ymmärrättekö? Näyttäisinpä totisesti joltakin, jos tulla tupsahtaisin tänne keskelle isoista seuraasi!»
Billy läimäytti reiteensä, niin että kajahti, ja nauraa hohotti niin äänekkäästi, että seuraavassa kerroksessa olevan herkkätuntoisen Smithin kulmakarvat kohosivat paheksumisesta ja kauhistuksesta.
»Ja sitten oli minulla nyrkkeilynujakat. Enhän voinut karata hommastani juostakseni hameväen perässä, vai mitä?»