Barbara tunsi katkeraa pettymystä siitä, että Billy oli jälleen alkanut puhua entiseen tapaansa, jonka hän oli saanut melkein tarkoin hävitetyksi silloin, kun he yhdessä olivat kaukaisella »Manhattan-saarella.»
»En olisi tullut tänne ensinkään», jatkoi Byrne, »jollen olisi lehdestä lukenut, mitä sinä ja Mallory touhuatte. Arvelin pistäytyä ottamassa selkoa, mikä on hätänä.»
Puhuessaan häh oli melkein koko ajan katsellut poispäin tytöstä. Nyt hän äkkiä pyörähti Barbaraan päin.
»Mallory on kai vilpitön ja sopuisa, eikö olekin?» hän kysyi.
»Kyllä», myönsi Barbara. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen loukkautua vai eikö. Mutta Billyn entisyyden muisto tuli hänen avukseen. Luonnollisestikaan ei Billy käsittänyt kuinka kauhean sopimatonta oli ottaa semmoinen asia puheeksi hänen kanssaan, ajatteli hän.
»No, mikä sitten on vikana?» jatkoi sakilainen. »Mallory on juuri sopiva mies sinulle. Sinä rakastit häntä; muutoin et olisi mennyt hänen kanssaan kihloihin.»
Nämä sanat tuntuivat melkein kysymykseltä.
Barbara nyökkäsi myöntävästi.
»Näetkös, Billy», hän alkoi, »olen tuntenut herra Malloryn koko ikäni, ja koko ajan luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes —»
Billyn silmissä ei ollut vastaavaa hohdetta — ne eivät rohkaisseet häntä lausumaan niitä sanoja, jotka pyörivät hänen kielellään. Hän takertui avuttomana keskelle lausetta.