»Sitten», hän pian jatkoi, »menimme kihloihin saavuttuamme New Yorkiin.
Me kaikki luulimme sinun kuolleen», päätti hän koruttomasti.
»Pidätkö hänestä yhtä paljon nyt kuin silloin, kun lupasit mennä hänen kanssaan avioliittoon?» tiedusti Billy, ikäänkuin ei olisi huomannut tytön viittausta häneen eikä sen merkitystä.
Barbara nyökkäsi.
»Mihin sitten tämä häly perustuu?» penäsi Billy. Hän oli jälleen alkanut puhua Barbaran opettamaan, kirjakielen mukaiseen tapaan, mutta kumpikaan heistä ei pannut muutosta merkille.
Hetkiseksi oli sakilainen unohtanut sen osan, jota hän näytteli. Mutta pian hän sen taaskin muisti.
»Ei paljon mihinkään», vastasi tyttö. »Minä en saanut päästäni ajatusta, että he olivat murhanneet sinut jättämällä sinut yksin ja haavoittuneena. Aloin aina herra Malloryn nähdessäni ajatella: 'Raukka!' Minä en voinut mennä hänen puolisokseen, kun tunteeni häntä kohtaan olivat sellaiset, ja Billy, oikeastaan en ole koskaan rakastanut häntä kuten — kuten —»
Taaskin hänelle takertui sana kurkkuun, mutta sakilainen ei millään tavoin koettanut käyttää hänelle tarjoutunutta tilaisuutta.
Sensijaan hän astui kirjaston poikki puhelimelle. Selailtuaan luetteloa hän pian löysi etsimänsä numeron. Hetkisen kuluttua hänet oli yhdistetty haluamaansa paikkaan.
»Onko Mallory?» hän kysyi. »Minä olen Byrne — Billy Byrne. Sama vintiö, joka murjoi naamatauluanne Lotuksella.»
»Surmanneetko? Ne rotat! Ei minua. Olen, näette, täällä Barbaran luona.»