Kreivi» tuli itse alas ottamaan vierastaan vastaan. Harding näki yhdellä silmäyksellä, että hän oli herrasmies, ja kun hän oli esitellyt vieraan seurueensa muille jäsenille, niin ilmeisesti oli myöskin heidän arvostelunsa aivan samanlainen kuin heidän isäntänsä.
Erityisesti näkyi Barbara Harding ihastuneen kreivi de Cadenetiin, vaatien tätä liittymään siihen seuraan, joka ajoi hänen vaunussaan. Ja niinpä Halfmoonin toinen perämies mennä huristi Honolulusta hupaisesti keskustellen sen henkilön kanssa, jota hänen käyntinsä tällä saarella koski.
Barbara Hardingista oli de Cadenet hauska ja mielenkiintoinen mies. Koko maapallolla ei ollut ainoatakaan nurkkausta, olipa se sitten kuinka syrjäinen tahansa, jota hän ei olisi jossakin määrin tuntenut. Hän oli lukenut paljon ja kykeni keskustelemaan lukemastaan älykkäästi ja viehättävästi.
Nyt ei hänessä ollut jälkeäkään nyreämielisyydestä. Koko hänen olentonsa oli kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja vilkkautta, sillä olihan hyvin kauniin ja hyvin rikkaan nuoren naisen seura nyt hänen yksinoikeutenaan.
Senpäiväisestä huviretkestä oli kaksi tärkeätä tulosta: Se herätti Halfmoonin toisen perämiehen päässä ajatuksen, joka olisi aiheuttanut laivurille ja takalistossa pysyttelevälle Divinelle kalvavaa huolta ja levottomuutta, jos heillä olisi ollut siitä aavistusta; ja siellä sai de Cadenet tietää erään seikan, joka pakotti hänet hylkäämään innokkaat kehotukset syödä päivällistä Lotuksella sinä iltana — hän sai tietää, että seurue lähtisi seuraavana aamuna Manilaan.
»En voi sanoin kuvata», valitti hän herra Hardingille, »kuinka suuresti minua harmittaa se asia, joka riistää minulta huvin hyväksyä kutsunne. Vain ehdoton välttämättömyys, vakuutan, saattaa estää minua olemasta seurassanne niin kauan kuin mahdollista.» Ja vaikka hän puhui tytön isälle, niin hän katsoi suoraan Barbara Hardingia silmiin.
Vähemmän kokenut nuori nainen olisi jollakulla ulkoisella merkillä paljastanut, minkä vaikutuksen tämä puhe häneen teki, mutta kreivi de Cadenet ei kyennyt arvaamaan, miellyttikö se Barbara Hardingia vai eikö, sillä tyttö vain lausui hymyillen kohteliaisuuden vaatimat valittelunsa.
He erosivat de Cadenetista tämän hotellin edustalla, ja hyvästelyssään kääntyi mies Barbara Hardingin puoleen ja kuiskasi toisten kuulematta:
»Näen teidät jälleen, neiti Harding, pian, hyvin pian.»
Tyttö ei aavistanut, mitä miehen mielessä liikkui hänen lausuessaan nämä olosuhteisiin nähden omituiset sanat. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hänet olisi vallannut kauhu. Mutta miehen silmien ilmeen hän osasi tulkita ja mietti sinä iltana usein mielessään, oliko hän hyvillään vaiko kiukuissaan sen ilmoittamasta sanomasta.